perjantai 26. joulukuuta 2014

Urheilua ja ystävyyttä

Minulla on tavoitteena tällä joululomalla no tietenkin ensiksi tehdä kaikkea kivaa, mutta toiseksi haluan saada taas kestävyystreenin osaksi normaalia eloa, kun se on taas jäänyt kaikissa muodoissaan pois. Heti kun alkaa väsyttämään enemmän tämä elon rankkuus, niin lenkillä käynti on ensimmäinen, jota alan laiminlyömään ja kun säännöllisyys katoaa, niin sitten se jää kokonaan.

Loma on kuitenkin lähtenyt käyntiin aika hyvin. Kävin uimassa ensimmäistä kertaa aikoihin. Muutenkin minun kuntouintikertani voi todennäköisesti laskea yhden käden sormilla koko elämäni ajalta. Normaalisti harrastan uintilillumista. Mutta nyt kävin Töölön Urheiluhallilla uimassa ihan oikeasti. Noin 40 minuuttia edestakaisin uimista 25 metriä pitkällä altaalla. Onhan se aika tylsää. Edestakaisin, edestakaisin, eikä maisema muutu miksikään. Mutta nyt jostain syystä uiminen tuntui pitkästä aikaa kivalta ja suorastaan tunnelmalliselta, sillä allasosasto oli valaistu kauniisti jouluvaloilla ja taustalla soi Rajattoman joululevy.

Ei näytä tässä yhtään niin tunnelmalliselta, mutta siellä oli tosi kaunista.

Jouluaatto ja -päivä menivät erittäin rennosti. Makoilin erilaisilla tuolleilla, sohvilla, lattioilla, patjoilla ja sängyillä kaksi vuorokautta putkeen ja käytännössä söin non stoppina. Tänään olikin sitten aivan zombikooma. Heräsin kymmeneltä, söin ja nukahdin uudestaan sohvalle. Kun heräsin, niin ajattelin pöpperöisillä aivoillani, että nyt riittää. Aletaan olemaan juuri sillä rajalla, että tämä ei ole enää kivaa. Joten lähdin lenkille.

Lenkki kulki kuin unelma. En tehnyt mitään aikaenkkoja, mutta askellus tuntui silti todella kevyeltä ja maisema oli niin talven ihmemaa, että olisi voinut luulla pudonneensa joulukortin sisään. Olin niin flow-tilassa että perille tultuani voimatreenasin ja illalla kävimme vielä hiihtämässä.

Lähes kaikki hiihtokamppeeni tuovat minulle muistoja mieleen joka kerta kun otan ne esiin. Ennen ne olivat käytännössä kaikki jäänteitä omilta ala-astevuosilta, koska olen niinkin pitkä nainen, että en ole kasvanut kuudennen luokan jälkeen kuin yhden sentin ja senkin saavutin seitsemänteen luokkaan mennessä. Nykyään sauvat ovat uudet, koska kerran tultuani hiihtämästä kannoin sauvojani siten, että yksi niistä jäi rappukäytävän kaiteen metalliputkien väliin, niin että se taittui. Yritin vielä hiihtää sillä, mutta seuraavalla kerralla se sitten katkesikin kahteen osaan. Menin sitten ostamaan uudet, mikä oli yllättävän haastava kokemus, koska koin kaupassa hetkellisen dementiakohtauksen, enkä muistanut sanaa sauva, vaan yritin ostaa sauvoja sanalla sukset. Myyjä oli vähän epätoivoinen kanssani, kun pyysin suksia, hän vei minut suksien luo ja sitten sanoin, et hei en mä näitä halunnut, mä haluun sukset!

Toinen muisto liittyy niihin varsinaisiin suksiin. Niissä on nimittäin tosi vaikea kiinnitysmekanismi, varsinkin kuudesluokkalaiselle. Meillä oli kerran kuudennella joku koko koulun hiihtoretki, enkä saanu suksia millään kiinni monoihin. Kaikki lähtivät ja tuskan hiki valui noroina pitkin selkää. Tai siis melkein kaikki. Rakas ystäväni Henna seisoi ja odotti kanssani kunnes sain sukset jalkaan. Joka kerran kun menen hiihtämään ja näen sukseni, ajattelen sitä, miten hyvä ystävä minulla on.

Siinä ne tarinan välineet ovat ja lenkkaritkin tekevät cameon.

Uusi Peak performancen pipo toista kertaa käytössä.
Seison muuten vessanpöntön päällä tässä kuvassa. Ei meillä ole muita peilejä :D

tiistai 23. joulukuuta 2014

Jouluisia herkkuja, askarteluita ja perinteitä

Malminkartanon juna-aseman penkki toivottaa:

Joulu on erikoinen. Harvempi juhlapyhä merkitsee niin paljon niin monelle, eikä varmaan mistään oteta niin paljon paineita, kun kaiken pitäisi olla vähintään täydellistä.
 
Minulle joulu on ensisijaisesti rauhoittumisen ja yhdessäolon aikaa. Ihan sama jos on vähän sotkuista ja ihan sama mitä tehdään. Perusarki on niin stressaavaa, että ei ole mitään järkeä vetää ahdistusta lomahetkistä.
 
Tietenkin perinteitä on syntynyt meidänkin jouluumme. Ensinnäkin sovimme mieheni kanssa jonkun päivän ennen joulua jouluksi ja juhlimme joulua kahdestaan. Emme tee mitään hirveän kummoista, mutta päivä on aina ihana. Haemme kuusen, syömme älyttömän hyviä ruokia ja vietämme kunnolla aikaa yhdessä. Tänä vuonna intouduin tekemään itse suklaata ja askartelemaan lumihiutaleita. Tietenkin Space invaders -suklaita ja Star wars -lumihiutaleita.
 
Cocovin suklaapakkauksessa on kaikki valmiina tee se itse -suklaahetkelle.
Sotkutkin tein itse.
 
Sitten ulos jäähtymään.

Valmiit suklaat onnistuivat vastoin ennakko-odotuksia aika hienosti.

Kauempaa ne näyttävät ihan perus lumihiutaleilta
 
Mutta läheltä tältä.

Jos haluat tehdä itsekin, niin mene tänne
 
Helsingin jouluateriamme: uunissa paistettua kurpitsaa ja luomubroileria,
bataattimuusia, salaattia. Ah. Tulee uudestaan vesi kielelle.

Virallisen jouluaaton ja -päivän olemme Porvoossa, jossa joulu jatkuu aikamoisena muumeiluna: perhe, ruokaa, sauna, pelejä, ehkä joku elokuva. Joulun jälkeen olo on levännyt ja onnellinen ja jaksaa taas ottaa vastaan oikean maailman vaikeudet.
 
Sitä toivon teillekin rakkaat lukijat. Tehkää vain niitä juttuja, jotka tekevät teidät onnelliseksi, antavat energiaa ja rauhoittavat mielen. Jos tykkäät siivoilusta ja kokkaamisesta ja haluat ravata kaikki paikat läpi, niin anna mennä. Mutta jos huomaat, että joulusi alkaa muistuttaa suorituspaniikkia, niin mieti tarvitseeko sitä kaikkea. Ehtii sitä muulloinkin touhottaa.
 
Iloista joulua kaikille!
 

Tuo iso pallo on puolalainen käsintehty joulukuusenkoriste.
Ne ovat ihan minun lemppareitani. Meillä on lapsuudenkotona noita useampi.
Ei tosin niin monta kuin ennen, sillä yhtenä vuonna kuusi kaatui kolme kertaa ja moni niistä hajosi.








sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Treenaamassa merijalkaväen tyyliin

Kävin tällä viikolla kokeilemassa Urheiluhallien Pasilan yksikössä TRX-tuntia. TRX ei sanana kerro yhtään mitään ihmiselle, joka ei ole kuullut tästä treenimuodosta. Sillä on kuitenkin aika mielenkiintoinen syntyhistoria. TRX:n keksijä oli Yhdysvaltain merijalkaväen Navy SEALin Randy Hetrick, joka muodikkaasti tuunasi jujutsuvyön ja laskuvarjon jäänteet yhteen. Näin syntyi prototyyppi erittäin monipuoliselle treenivälineelle, jolla pystyy tehokkaasti treenaamaan koko kropan. Tarkemman historiikin löydät täältä.

Käytännössä kyse on siis kahdesta keltamustasta nauhasysteemistä, jotka on kiinnitetty kattoon tai telineeseen roikkumaan ja joiden päässä on sellaiset aukot, jonne voi mukavasti työntää jalkansa tai ottaa käsillä kiinni ja sitten voi tehdä haluamaansa liikettä.

Kuten vaikka näin.


Halusin kokeilla TRX:ää, koska haluan kokeilla kaikkia juttuja, mutta minulla oli vähän epäluuloinen ennakkoasenne. Ajattelin, että se on yhtä tylsää kuin pumppi, jossa vain jauhetaan samaa biisiä parilla eri liikkeellä ikuisesti. TRX oli kuitenkin paljon innostavampaa. Jokaista liikettä tehtiin ensimmäisellä kerralla 15, toisella 12 ja viimeisellä 10, joten missään vaiheessa ei päässyt tylsistymään, intensiteettiä pystyi kasvattamaan läpi treenin, kun jaksoi tehdä vähemmän toistoja, mutta rankemmasta asennossa ja koko kroppa käytiin tehokkaasti läpi. Liikkeiden haastavuus määräytyi jalkojen etäisyydestä kiinnityspisteestä, joten jokainen pystyi eriyttämään treeninsä juuri omille lähtökohdilleen sopivaksi. Moniin liikkeisiin oli myös variaatioita valittavana. Esim. kyykyissä saattoi kyykkiä ihan peruskyykkyjä, askelkyykyyjä tai pistoolikyykkyjä.

Minulle tuli tunnilla huono olo kesken kaiken. En tiedä johtuiko se siitä, että treeni oli niin rankka vai koska olin vähän turhan lyhyt aika sitten juonut avokadosmoothien, joka ei ehkä ollut ihan paras valinta ennen treeniä vai että jotain oli vialla jo valmiiksi, koska minulla sattui vatsaan ennen tuntia. Joka tapauksessa jouduin menemään vessaan kyykkyyn pää jalkojen välissä kesken treenin. Hetken mietin, että en pysty jatkamaan enää kun on niin huono olo, mutta menin sitten minuutin päästä takaisin ja tein treenin loppuun.  Huimaus jatkui ihan sinne asti kun menin nukkumaan. Mutta seuraavana päivänä oli taas normaali olo. Outoa. Ei ole ennen käynyt noin, vaikka on minulla joskus tullut huono olo treenatessa, mutta ei se ikinä ennen ole jatkunut noin pitkään.

Nauhat saa myös jalkoihin ja sitten voi tehdä vaikka vatsoja.
Joka tapauksessa TRX oli minusta monipuolinen ja innostava tunti, jossa aidosti tuntee treenaavansa kovaa ilman sitä itserankaisun (=urheile ja kärsi, läski, taas sä oot herkutellut!!!) tunnetta, jonka minä ainakin saan esim. pumpista ja spinningistä. Tunti muistutti enemmän perus salitreeniä, mutta sellaista, jossa käytetään vain oman kehon painoa, mikä ainakin minulle oli todella motivoivaa tekemistä. Tykkään itse asiassa oman kehon painon treenistä ehkä eniten.


sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Treeniä ja kakkua


En tiedä teistä, mutta minua väsyttää talvisin ihan hirveästi ja tuntuu, että on jatkuvasti askeleen jäljessä siitä missä pitäisi olla. Jatkuva tasapainottelu stressin ja omien eksistentialististen kriisien kanssa uuvuttaa sen verran paljon, etten esimerkiksi varmasti treenasi ollenkaan, jollen eläisi niin onnellisessa tilanteessa, että meillä on käytännössä salin verran treenauskamppeita kotona, jonka vuoksi minun ei tarvitse lähteä oikealle salille. Toisinaan sekin ahdistaa, koska kuulun siihen Murphyn lain sivuryhmään, että kaikki mikä voi ahdistaa, ahdistaa eli minua ahdistaa myös se, että omistamme niin paljon tavaraa ja olohuoneemme näyttää käytännössä aina suurinpiirtein tuolta kuin tällä hetkellä eli kuin tuossa kuvassa. Ja voin kertoa, ettei tässä ole todellakaan kaikki mitä tästä taloudesta löytyy. Nuo nyt vain sattuvat olemaan tällä hetkellä lattialla. Mutta oikeasti se on myös mahtavaa. Ei tarvitse kuin nousta seisomaan omalta kotisohvalta ja voi jo aloittaa treenin. Väsymyksestä huolimatta treeni on mennyt viime aikoina ihan mukavasti. Esimerkiksi tein tänään leuanvedoissa ennätyksen: nyt jaksan tehdä kuusi putkeen, jihuu!

Tällaista täällä on. Useimmiten tuolla seassa on myös kirjoja,
koska tykkään myös lukemisesta.

Ihailen syvästi kaikkia, jotka jaksavat lähteä salille asti talvella, kun vapaa-aika on pelkkää yössä tarpomista. Minusta voimatreeni ei ole tarpeeksi hauskaa, että jaksaisin motivoitua moiseen. Sen sijaan syöminen on tosi hauskaa. Kolmisen vuotta sitten söin niin antaumuksella talven läpi, että lihoin aika kovasti. Nykyään haluan edelleenkin nauttia elämästä, mutta varoa liiallista lohtusyömistä, koska siitä tulee pidemmän päälle vain huono omatunto. Herkuttelun pitäisi olla aina nautiskelua ja elämästä juhlan tekemistä, silloin se lisää onnellisuutta, muuten se ainakin minulla lisää vain pahaa mieltä, vaikka hetkellisesti tuleekin parempi olo. Vähän kuin sormien naksuttelu. 

Tänä viikonloppuna söin aivan huippuherkullista taatelipohjaista ja kookoskermaista kakkua, joka sopii niin viljaa, maitoa kuin munia välttäville (kirjoitin ensin, että viljattomille, maidottomille ja ... Ja sitten päätin, että ehkä toinen kirjoitusasu on tarpeen :D). Se ei ole myöskään niin epäterveellistä kuin kakut yleensä. Ohje on mieheni keksimä ja löytyy täältä. Jos löytää semmoista kookoskermaa, joka ei ole nestemäistä, vaan jähmettynyt sellaiseksi valkoiseksi möykyksi, niin ohjeessa mainitun kokoonkeittämisen voi jättää pois, kun se on jo koossa. Nopeuttaa tekemistä huomattavasti. Kakussa onkin se hassu puoli, että joka kerta siitä on tullut vähän erilaista, mutta aina se on ollut aivan huisin hyvää.

Kakku oli niin namia, että tuli mieleen edes ottaa kuvaa vasta kun kakun tila oli tämä.

sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Miekka kädessä

Kuva-arvoitus: Mikä sillä on kädessään?
Tänä viikonloppuna olin niin villi, että yhdistin kaksi intohimoani eli liikunnan ja historian. Kävin nimittäin Espoon historiallisen miekkailun seuralla tutustumassa bolognalaiseen miekkailuun. Hassua sinänsä, että heidän ainoat tilansa eivät ole Espoossa vaan Helsingissä, eikä edes missään rajamailla, vaan Ruskeasuolla osoitteessa Koroistentie 4 E.

Mieheni aloitti muutama kuukausi sitten bolognalaisen miekkailun. Vaikka laji vaikutti minusta heti tosi siistiltä ja kuuntelin mielenkiinnolla hänen juttujaan siitä sekä katselin kun hän taisteli olohuoneessa näkymättömiä vastustajia (toisinaan kattolamppuraukkaamme) vastaan ensin puisella katanalla ja myöhemmin ihan oikealla metallisella miekalla, niin lopullisesti innostuin kokeilemaan lajia, kun olimme jokusen viikko sitten katselemassa miekkailukisoja kisahallilla.

Miekkailijat ottelevat ringissä. Tuomareita on kolme.
Tämä varmistaa sen, että varmasti joku näkee mitä tapahtuu.

Kolmen pisteitä antavan tuomarin lisäksi on vielä yksi tuomari (hän, jolla on pitkä keppi).
Neljäs tuomari pitää huolta, että kaikki menee asiallisesti ja oikein ja ilmoittaa pisteet laskijoille.

Tässä kilpailun osassa miekkailijoilla oli myös kilvet.

Olen kokeillut joskus sitä miekkailua, jossa ollaan valkoisissa kuteissa ja suoralla janalla otellaan paria vastaan, joten voin kertoa, että bolognalainen miekkailu on ihan erilaista. Ensinnäkin se on paljon enemmän oikeaa miekkailua. Ainakin minun mielestäni. Miekat eivät ole semmoisia heinänkorsia, jotka taipuvat kun niillä johonkin osuu, vaan ihan kunnon metallisia kovia miekkoja, joilla voi tehdä pahaakin jälkeä. Lisäksi ottelut eivät tapahdu kaksiulotteisesti yhdellä viivalla vaan kolmiulotteisesti joka suunnalta. Eivätkä vaatteetkaan ole valkoisia. Suojavarusteet ovat usein mustat, mutta muissakin väreissä voi harjoitella ja otella.

Minua kutkuttaa tässä lajissa erityisesti sen historiallinen puoli. Kyseessä on miekkailutyylisuunta, joka kehitettiin keskiaikaisen miekkailun pohjalta Bolognassa 1400-1500-lukujen vaihteessa. Tuolloin kaksintaistelu oli laillista ja jopa arvostettu tapa ratkoa ristiriitatilanteita. Se, miten nykyään voidaan mitenkään tietää, miten silloin miekkailtiin johtuu siitä, että jotkut miekkamestarit, kuten Achille Marozzo, asettivat kirjoitusvälineensä paperille ja kirjasivat ylös teoksia miekkailusta, jotka nykyään toimivat perustana bolognalaisen miekkailun harjoittelulle. Kun itse käytännössä harjoittelee tekniikoita, joita jotkut renessanssin miekkoset oikeasti tarvitsivat ja käyttivät, tuntuu kuin alkeellisen aikakoneen kautta saisi yhteyden menneisyyden ihmisiin.

Choose your weapon!

EHMS järjestää niin bolognalaisen kuin historiallisen miekkailun peruskursseja, mutta kurssit ovat tällä hetkellä juuri menossa ja halusin heti saada miekan käteeni, joten varasin yksityistunnin. Tunti oli kahden pituinen ja erittäin tiivis ja monipuolinen paketti. Pääsin kokeilemaan kaikkia miekkailun osa-alueita eli jalkatyötä, varoasentoja ja hyökkäyksiä niin erikseen kuin yhdessä sekä soveltamaan niitä torjunta- ja provokaatioharjoituksissa. Täytyy sanoa, että tämä oli motorisesti haastavinta aivojumppaa mitä olen vähään aikaan tehnyt. Fyysisesti rankinta harjoittelu oli oikealle kädelle, joka oli pian maitohapoilla. Vaikka miekkani painoi vain vähän päälle kilon, niin sen pitäminen tanassa ja sillä harjoitteleminen oli oikeasti rankkaa. Helposti teki mieli antaa kyynärpään mukavasti nojata lantioon, mitä ei tietenkään saanut tehdä. Vähän väliä piti vaihtaa miekka hetkeksi toiseen käteen, että sai heilutella ja lepuuttaa työkättä.


Tässä ringissä emme tällä kertaa uhranneet ketään,
vaan harjoittelimme jalkatyötä.
Liikunnallisten otteiden lomassa opettajamme (me tarkoittaa miestäni ja minua. Olimme yhdessä tunnilla, mutta käytännössä vain minua opetettiin, koska hän osaa jo alkeet) kertoi myös bolognalaisen miekkailun teoriasta ja historiasta. Liikuntaa ja historiaa, voisiko paremmin olla? Ei paljoa. Työkaverini nauraa minulle aina, että olen ihan nörtti, kun tykkään kaikesta tällaisesta, mutta jos sinäkin ymmärrät hyvän päälle, niin suosittelen käymään kokeilemassa. Se perus valkopukumiekkailukin oli ihan hauskaa,  mutta minusta tämä oli kyllä siistimpää.

Kokeilin myös tällaista valtavaa kahden käden miekkaa.
 Miekka oli pidempi kuin minä. Ei sentään painavampi.
Asiasta seinään: olin tänä viikonloppuna myös Sami Hedbergin stand up -keikalla. Keikka oli hauska, mutta minulla ei ole ikinä ennen mennyt hermot niin pahasti yleisöön kuin tällä kertaa, vaikka olen ennenkin ollut pikkujouluaikaan vastaavilla keikoilla. Siis oikeasti rakkaat känniset ihmiset, koittakaa nyt toisen antaa edes kertoa juttu loppuun ennen kuin alatte huutelemaan omianne. Sami ammattilaisena luovi aika hyvin läpi näistä ja heitti hauskaa juttua päälle, mutta kuitenkin. Niin monta juttua keskeytettiin ja pariin hän ei enää palannut ollenkaan, koska varmaan unohti mistä oli puhumassa, kun toiset huutelevat ihan koko ajan.

Mutta joo, mukavaa sunnuntaita kaikille. Käykää kokeilemassa jotain joka tekee teidät iloiseksi.




sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Aurinkotervehdys pimeydessä

Jännittävä perjantai on nyt takana ja saa huokaista helpotuksesta. Suomi astui taas askeleen lähemmäs sitä valtiota, josta voin olla ylpeä ja jossa haluan asua. Jee!

Olen ollut viimeiset kaksi viikkoa vähän saamaton liikunnan puolella ja syönyt mitä sattuu. Ärsyttää, että heti kun on vähän univelkaa ja pikkuisen normaalia pidempiä työpäiviä, niin menen väsähdysmodelle. En jaksa urheilla. No okei, olin niissä megatreeneissä, taitoliikuntakeskuksella ja kerran joogassa, mutta en käynyt ollenkaan lenkillä ja laiminlöin perustreeniä. Tämä menisi vielä jos ei seuraksi tulisi jokapäiväinen herkuttelu. Kun väsyttää ja stressaa, niin haluaa lohduttaa pientä psyykettään kaikella mitä sen voisi tehdä mieli. Mutta minkäs sille voi kun oli edellisessä elämässään karhu ja kroppa haluaa niin kovasti valmistautua talviuneen, jota sille ei kuitenkaan suoda.

Ihana ystäväni neuloi minulle synttärilahjaksi joogasukat. Ne kokivat neitsytmatkansa Shaktan aurinkotervehdystunnilla. Kokemus oli erittäin kiinnostava. Siis positiivisessa mielessä. Mikä siinä on, että nykyään sanoista kiinnostava ja erityinen tulee mieleen, että kuvailun kohteessa olisi jotain vähän vialla?

Näillä kelpaa joogailla.

Ohjaajamme kertoi, että aurinkotervehdys, joka on täällä länsimaissa kaikista tunnetuin ja käytetyin asanasarja, on Intiassa vasta edistyneempien joogien repertuaaria. Täällä sitä käytetään useimmiten lämmittelyssä, johon se kuulemma on sopimaton, sillä se on rankka selälle ja itse asiasta sitä varten kuuluisi lämmitellä kunnolla ennen kuin moiseen ryhtyy.

Muutenkin aurinkotervehdys oli jonkin verran erilainen kuin mihin olen tottunut. Siinä oli kaksitoista osaa, jotka muistuttivat tuttua aurinkotervehdystä, mutta poikkesivat siitä silti jonkin verran. Kaikkeen lähdettiin aina oikealla jalalla. Hengityksiä ei laskettu tai muutenkaan menty niiden mukaisesti. Meno oli siis huomattavasti rauhallisempaa kuin muissa kokeilemissani joogissa. Ennen asanasarjaa lämmitimme ruumiin kunnolla liikkumalla ja sitten tervehdimme näkymättömissä pysynyttä aurinkoa.

Tunti loppui Shaktan muidenkin tuntien tavoin tri-doshaan, joka on heidän pitämien joogasarjojen ydin ja äiti. Se tehdään lattialla ja jokaisen asanan jälkeen makoillaan patjalla. Vatsallaan makoilu on ainakin minulle tosi vaikeaa. Tuntuu etten saa happea ja nenäni on aivan valtava ja täysin tiellä ja sen kautta pitäisi muka vielä hengittää. Mutta eiköhän se siitä ajan kanssa.

Tässä on muutes uusi juomapulloni. Hukkasin kroonisesti kaikki muoviset pullot,
 niin päätin kerralla satsata niin kalliiseen tuotteeseen,
että luotainen piheyteni ei antaisi minun unohtaa sitä mihinkään.
Mutta on tässä muitakin hyviä puolia: vesi maistuu
aivan hemmetin paljon paremmalta lasi- kuin muovipullosta.

tiistai 25. marraskuuta 2014

Trampoliinilla hyppimisen ihanuus

Taitoliikuntakeskus koko komeudessaan
Vieläkin ovat jalat vähän jumissa lauantaisesta megatreenistä. Eilen ne olivat ihan jumissa. Superjumissa. Oppilaat ihmettelivät kun köpöttelin tuskaisesti heidän edessään: "Mikset sä venytelly? Sä aina sanot meille, et pitää venytellä". No mitäs siihen muuta toteamaan kuin että, vaikka olenkin muuten kerrassaan fiksu, niin nyt olin vähän tyhmä, enkä venytelly yhtään. Mutta se ei menoa haitannut, vaan kävimme mieheni kanssa tsekkaamassa eilen Taitoliikuntakeskuksen.

Minä nyt en edes osaa mitään voimistella. En oppinut ala-asteella telinevoimistelussa mitään muuta kuin turmaseisonnan. Liikunnan opettaminen on minulle muuten jatkuva alemmuuskompleksin paikka. Ihan rehellisesti: en osaa paljoa kakkaakaan. Tiedän jotensakin eri pelien säännöt ja rakastan itse liikkumista, mutta liikunnantuntien lajiorjentoitunut maailma on minulle ihan mahdotonta, kun en osaa mistään mitään tekniikoita (paitsi tankotanssista. Tankotanssi kouluihin! Anyone with me?! Niin ja joogasta ja salitreenistä. Vähän hiljaista on). Onneksi oppilaat harrastavat itse kaikenlaista ja heitä voi helposti osallistaa vetämään vaikka futisharjoituksia. Ja loppujen lopuksi minulle on tärkeintä, että on kivaa ja tulee hiki ja saadaan jonkinlainen idea siitä mistä eri lajeissa on kyse, niin sitten voi lähteä harrastamaan vapaa-ajalla samaa laadukkaampana, jos innostuu oikeasti. 

Tämä oli parasta.
Okei, mutta takaisin taitoliikuntakeskukseen. Siellä harmitti vähän, etten osaa mitään. Haluan seistä käsilläni, tehdä kärrynpyörän ja voltin ja kaikkea pähkähullua ja hengenvaarallista erilaisilla puomeilla. Haluaisin, etten pelkäisi niin paljon ja helposti. Lapset poukkoilivat siellä ympäriinsä kaikessa voittamattomuudessaan. Minä taas muistelin sitä miten olin kesän hammashoitajana ja useamman kerran viikossa tuli potilaita, jotka olivat iskeneet hampaansa irti trampoliinilla.

Tästä huolimatta trampoliini oli ihan paras. En ole ikinä hyppinyt semmoisella. Se oli ihanaa. Kevyttä, huoletonta, vapauttavaa. Olisin voinut pomppia ikuisesti. Melkein pompinkin. Siinä vaiheessa kun katsoin ensimmäisen kerran kelloa varmana siitä, että korkeintaan puoli tuntia on mennyt, oli aikaa todellisuudessa mennyt yli tunti. Eli ihan hemmetin hauskaa.

Ei se muutenkaan ollut niin paha, vaikkei osannut mitään. Keskuksessa oli kaiken maailman juttuja, joihin kiivetä tai joilla pomppia ja meillä loppui aika aivan totaalisen kesken myös näillä olemattomilla taidoilla. 

Taitoliikuntakeskus sijaitsee Nosturin vieressä osoitteessa Telakkatie 8. Sinne voi mennä vapaaharjoittelemaan itsekseen ma-to 8 euron ja pe-su 10 euron hintaan. Sen lisäksi keskus järjestää voimistelu- ja akrobatiakursseja niin aikuisille kuin lapsillekin. Tekisi hirveästi mieli mennä. Olisipa päivässä enemmän tunteja ja viikossa enemmän päiviä.

Kiipesin tuonne köyden avulla vaikka pelotti.

lauantai 22. marraskuuta 2014

Megatreenit!

I love me -messuilla sain kouraani mainoksen Helsingin urheiluhallien Fix teho megatreeneistä. Järjestäjät lupailivat, että treeni olisi haastava ja toiminnallinen, joten kiinnostus heräsi ja sitten kotona ilmoittauduinkin. Treenit olivat eilen ja tykkäsin kyllä ihan hirveästi.

Käytännössä se meni näin: Aloitimme alkulämmittelyllä, jossa parin ja kuminauhan kanssa tehtiin erilaisia hymyn huulille tuovia, mutta hyvin kroppaa lämmittäviä liikkeitä. Esimerkiksi vaikka että kuminauha oli laitettu toisen parista vyötäisille ja siitä piti sitten yrittää päästä mahdollisimman nopeasti eteenpäin toisen parista estäessä liikettä kuminauhassa roikkumalla.

Kun lihakset olivat lämmenneet, meille esiteltiin koko treenirata kerralla sekä myös ystävällisesti roskisten sijainnit siltä varalta jos treenin aikana haluaisimme luovuttaa sisuskalumme ulkomaailmalle. Tässä vaiheessa tuntui, etten muista millään yhdenkään pisteen tehtäviä, mutta että ne kaikki ovat hurjan rankkoja ja varmaan kuolen. Sydän löi kuin pienellä gerbiililillä.

Urheiluhalli oli siis jaettu viiteen pisteeseen, joista jokainen oli taas jaettu muutamaan eri liikkeeseen. Pisteessä tehtiin kymmenen minuuttia töitä, jonka jälkeen oli viiden minuutin tauko. Tauon aikana kerrattiin pisteen tehtävät, joten turhaan huolehdin surkeaa muistikapasiteettiani. Pisteet olivat erittäin monipuolisia ja niissä harjoitettiin käytännössä (kuten nettisivuilla olikin luvattu) kaikkia kunnon osa-alueita, kuten lihaskestävyyttä, hapenottokykyä, maksimivoimaa, nopeutta, koordinaatiota, liikkuvuutta, tasapainoa ja ketteryyttä.

Esimerkiksi kakkospiste, josta minä ja ystäväni aloitimme, koostui neljästä liikkeestä. Ensimmäisessä nostettiin kaksi kahvakuulaa räkkipitoon ja tehtiin voimakyykky (=thruster eli kyykkyyn->ylös ja kädet pystyyn) kymmenen kertaa. Sen jälkeen mentiin kuminauhan sisään x-asentoon ja tehtiin taas kymmennen kyykkyä. Kolmanneksi napattiin kahvakuula käsiin sarviotteeseen, keikahdettiin selällään jalat pään yli, siitä kyykkyyn ja kädet ylös, tämä taas kymmenen kertaa. Lopuksi juostiin noin puolen salin ympäri, katsomoportaat ylös ja alas, takaisin ja koko setti alusta kymmenen minuutin aikana niin monta kertaa kuin ehti. En nyt ala selostamaan jokaista pistettä, mutta saimme tehdä esimerkiksi TRX-liikkeitä, lankuttaa vatsalihakset tutiseviksi ja etsiä maksiminostovoimaamme maastavedossa.

Koska kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, niin alla oleva tapahtumassa kuvattu video kannattaa katsoa saadakseen paremman kokonaiskuvan. Näyn siinä itsekin aika monessa kohdassa (tumma tukka, harmaat pöksyt, sininen paita, pinkki urheilutoppi).


Treenitapahtuma oli erittäin hyvin järjestetty. Pisteet olivat monipuolisia, tehokkaita ja vieläpä eriyttäviä, sillä jokainen pystyi itse säätelemään itselleen vaikeustason ja haastavuuden oman kuntonsa perusteella. Pidin lisäksi paljon siitä, että tekeminen vaihtui jatkuvasti, jolloin minulla ainakin pysyi into päällä koko ajan. Jokaisella pisteellä oli ohjaaja, joka auttoi, neuvoi ja tsemppasi liikkeissä. Tämä auttoi varmistamaan, että haastavammatkin liikkeet tehtiin turvallisesti, sillä ryhmät olivat juuri sopivan kokoisia siihen, että jokainen sai henkilökohtaista tukea tarvittaessa. Lisäksi koko tapahtumassa oli iloinen meininki ja vaikka liikkeitä vedettiin välillä hampaat irvessä, olin ainakin minä älyttömän hyvällä tuulella. Iso kiitos tästä kuuluu ehdottomasti ohjaajille, joiden aito tekemisen meiningin ilo tarttui koko porukkaan.

Treeni oli todella rankka. Ehdin naureskella itselleni useampaan otteeseen, että olenko minä oikeasti kuvitellut jossain vaiheessa, että minulla on ihan hyvä kunto, ehei tyttö, mietipä uudestaan. Megatreenejä ei ikävä kyllä järjestetä Urheiluhalleilla säännöllisesti, mutta heillä on tarjonnassa monia muita juttuja erilaisista ryhmätunneista ja salitreenistä palloiluun ja ammuntaan. Eri halleilla on vähän eri juttuja. Kannattaa käydä kurkkaamassa, jos löytyisi jotain itseä kiinnostavaa. Minä aion ainakin käydä kokeilemassa TRX-tuntia. Olen aiemminkin miettinyt sitä ja nyt megatreenien pintaraapaisun perusteella se vaikutti hauskalta ja tehokkaalta.

Tänään onkin sitten paikat mukavan jumissa. Pidän lepopäivän ja huomenna sitten taas treenin pariin.


sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Kiusaamisesta

Olen muutaman kerran maininnut tässä blogissa, että olen opettaja. Opettajuus ainakin minun kohdallani on aika kokonaisvaltainen juttu: en lakkaa olemasta opettaja, kun lähden vapaa-ajan viettoon. En käytännössä ajattele mitään niin paljon kuin työtäni ja erityisesti oppilaitteni hyvinvointia. Siksi saatan myös viettää ikuisuuksia selaamassa netissä kiusaamiskeskusteluita, joka sinällään on aika ahdistavaa hommaa ja minun pitäisi varmaankin lopettaa se, koska siitä ei varsinaisesti ole mitään hyötyä.

Yksi yleisiä käsityksiä netissä on, että kiusaajat ovat pahoja ja heidät pitäisi saattaa rikosoikeudelliseen vastuuseen ja ehkä mieluiten heittää pois koko tavallisten ihmisten koulusta jonnekin omaan erityiseen kiusaajien kouluun, jossa he saisivat rauhassa mädäntyä. Koululaitosta ja päättäjiä syytetään kiusaajien hyysäämisestä ja kiusattujen hylkäämisestä. Myös vanhempia syytellään.

Minun kokemukseni mukaan, kuten myös tutkimusten mukaan, joita olen lukenut (en nyt laita tähän tarkkoja lähteitä, sillä tämä ei ole sellainen blogi. Lue esimerkiksi Salmivallin Koulukiusaamiseen puuttuminen tai Koulukiusaaminen ryhmäilmiönä) kysymys ei ole sinällään pahuudesta. Enemmänkin empatian kitukasvuisuudesta. Joka tapauksessa lähes kaikki ihmiset lapsia myöten pitävät kiusaamista pahana juttuna. Näin ajatellen olisi loogista, ettei kiusaamista ikinä tapahtuisi. Ihmiset ovat kuitenkin mahtavia järkeistäessään tekemisiään ja lisäksi me olemme laumaeläimiä, joten joukossa tyhmyys tiivistyy entisestään.

Ensiksi tarvitaan uhri. Kiusatuilla on tutkimuksissa huomattu jonkin verran yhtäläisyyksiä, mutta käytännössä kuka vain kelpaa, sillä jokainen meistä on omituisten otusten kerhoa jollain tavalla. Jokainen meistä on oikeasti outo ja erikoinen. Jokainen. Siispä olemme kaikki oikeasti tavallisia. Voi puhua siitä, että no kun sillä oli oudot vaatteet tai liian muodin mukaiset, se oli niin hiljainen, se oli kovaääninen, se oli lihava, se oli laiha, se oli mitä ikinä, ärsyttävä kuitenkin. Syy löydetään, joku sen keksii ja muut menevät mukaan. Eivätkä he yleensä edes ajattele kiusaavansa. Joskus ajattelevatkin, mutta se syy nähdään joka tapauksessa kohteessa. Sehän on sellainen, ei sen kanssa voi olla. Olennaista tässä on se, miten muut toimivat. Osa alkaa tukemaan kiusaajaa eli virnuilemaan ja naureskelemaan mukana. Saattavatpa heittää jotain omaakin siihen. Jos joku tässä vaiheessa huomauttaa asiasta, voivat kaikki mennä piiloon läppäseinän taakse. Sillä kyseessähän oli läppä. Vitsiä vain. Mitä toi nyt tosissaan ottaa. Osa katsoo hiljaa sivusta. Saattaa tuntua pahaltakin, mutta väliin ei uskalla mennä, koska voisi itse joutua kohteeksi. Jos tilanne on vähän onnellisempi, saattavat jotkut alkaa puolustaakin kiusattua, mutta monissa tapauksissa kiusattu jää yksin.

Tässä vaiheessa jos lapset jätetään itsekseen saattaa meininki alkaa muistuttaa Kärpästen herraa. Jos et ole lukenut kirjaa, niin tiivistetysti: se ei ole mitään nättiä. Se jättää ikuiset arvet ja saattaa viedä hengenkin. Aikuisten täytyy siis puuttua. Puuttuminen on kuitenkin erittäin vaikeaa. On varmasti kouluja, rehtoreita ja opettajia, jotka eivät välitä tai ovat niin leipiintyneitä työhönsä/elämäänsä, etteivät jaksa, mutten ole itse henkilökohtaisesti tavannut tällaisia. Tuntuu varmasti hirveältä kun itseä tai läheistä lasta kiusataan, eikä saa apua siihen. Toivottavasti tällaista ei tapahtuisi. Ainakin voin omalta kohdaltani sanoa, että välitän aivan helvetin paljon.

Kaikilla kouluilla täytyy olla nykyään jokin kiusaamisen vastainen ohjelma. Monilla on käytössä KiVa-koulu. Sitäkin olen nähnyt usein, että KiVa-koulua parjataan siitä, että näissäkin kouluissa, joissa se on käytössä edelleen kiusataan. Tämän ei pitäisi olla ihmetyksen aihe, sillä KiVa ei poista kiusaamista. Miten se voisi? Vai onko joku keksinyt tavan, miten olisimme kaikki mukavia toisillemme? KiVan idea on, että kiusaamista yritetään ennaltaehkäistä pitämällä kiusaamisen vastaisia tunteja, joissa oppilaille esimerkiksi yritetään vääntää rautalangasta, että toiselle ei saa olla ilkeä, vaikka mikä olisi, miten puolustaa muita, miten puolustautua itse. Lisäksi mukana tulee toimintaohjeita opettajille miten toimia jos ja kun kiusaamista silti tapahtuu.

Se on silti niin vaikeaa. Kiusaamisesta on kyse, kun vahingonteko on jatkuvaa ja tahallista, mutta tämän kaiken päälle lapset ehtivät olla inhottavia toisilleen vaikka kuinka ennen kuin se edes täyttää kiusaamisen tunnuspiirteet. Oikeasti. Minusta tuntuu, etteivät monet tiedäkään sitä, mutta lapset ovat jatkuvasti inhottavia toisilleen. Ne kivatkin, ihan tavalliset lapset. He vasta opettelevat sosiaalisia taitoja. Mutta eivätpä aikuisetkaan pysty olemaan mukavia tai edes neutraaleja toisilleen. Joskus se uuvuttaa aika paljon, mutta eipä siinä ole muuta vaihtoehtoa kuin yrittää parhaansa. Itse ainakin toivoisin, että me aikuiset luopuisimme syyttelystä ja tekisimme kaikkemme kiusaamisen ennaltaehkäisyksi ja epäonnistuessamme vain toteaisimme, että nyt on käynyt näin, mitä teemme ja sitten yhdessä yrittäisimme lopettaa kiusaamisen kierteen. Joskus se tuntuu aika utopistiselta, mutta Les Miserablesin sanoin: "Will you join in our crusade? Who will be strong and stand with me? Somewhere beyond the barricades is there a world you long to see?"

maanantai 3. marraskuuta 2014

Laudalla huojumassa

Kesällä tuli kokeiltua suppausta. Laudalla voi kuitenkin tehdä niin paljon enemmän kuin vain meloa eteenpäin. Sunnuntaina kokeilin Erimoverin Sup fit&balance -tuntia, joka järjestettiin Hotelli Haagan uima-allasosastolla. Olin jostain ihmeen syystä saanut päähäni, että menen supjoogaan, mitä toistelin sitten kaikille, ketkä minua nyt jaksoivat kuunnella. Onneksi huomasin erehdykseni ennen tuntia. Olisin ollut aika hämmentynyt oppilas, sillä tunnilla ei todella ollut mitään tekemistä joogan kanssa.

Olin niin jännittynyt täysin uudesta konseptista, että tulin todella hyvissä ajoin paikalle. Loppujen lopuksi se oli kuitenkin kiva juttu, sillä saunoin antaumuksella ja sitten istuskelin altaan vieressä korituolissa ja ihailin katossa olevia pieniä valotähtiä. Hyvin tunnelmallista.

Tunnille sai laittaa päälle joko uimapuvun tai bikinit tai kevyet ja puhtaat urheiluvaatteet. Suplaudat olivat kiinni toisissaan sekä altaan molemmissa päissä, joten aiemmin pelkäämäni mahdollisuus kaatumiseen, jossa löisi päänsä altaan kulmaan, oli käytännössä mahdoton, sillä emme olleet missään ajelehtimisvaarassa. 

Itse tunti koostui kappaleista, joiden aikana joko aerobicattiin tai sitten tehtiin tasapainoharjoituksia. Pääasiassa heiluimme laudan päällä, mutta osa liikkeistä tehtiin ihan vedessä laudan vieressä, joten kukaan ei voinut välttyä kastumiselta, vaikkei olisi pudonnutkaan. Käytännössä kaikki laudalla tehtävät liikkeet olivat yhtä tasapainoharjoitusta, sillä lauta keinui veden päällä. Siinä olikin tunnin vaikeus ja hauskuus. Pidin kaikista eniten niistä osuuksista, joissa keskityttiin erityisesti tasapainoon. Se oli haastavaa, mutta ilokseni huomasin, että tasapainoni on kehittynyt joogamisen myötä paljon.

Tunti oli hauska. Minulla oli hymy huulilla ja korvissa käytännössä alusta loppuun. Jokin siinä vedessä keinumisessa vain oli. Ja onneksi on se supjoogakin vielä kokematta, niin on mukavia juttuja tiedossa vielä tulevaisuudessakin.

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Halloween!

Olin eilen ihan tolkuttoman hienoissa halloween-juhlissa. En ole ikinä nähnyt mitään vastaavaa. No, ehkä elokuvissa jotain sinne päin. Kaveri oli perheineen laittanut koko kotinsa teeman mukaisesti täyteen hämähäkin seittejä, hyönteisiä, hirviöitä ja kaikkea muuta mitä voisi jonkun kuvitella pelkäävän. Vessapapeissakin oli piikkilankakuviointi. Kaikki olivat tietenkin pukeutuneet. Innostuin sen verran kovasti siitä torstain maskeerauskoulutuksesta, että tutkailin Pinterestiä ja sen avulla piirsin itselleni juhlia varten ihan perus mustalla meikkikynällä meksikolaisen kuolleiden päivän tyylisen meikin. Tämmöinen siitä tuli.

lauantai 1. marraskuuta 2014

Ilmajoogaa Yoga Nordicilla

Perjantaina kokeilin tosiaan ensimmäisen kerran ilmajoogaa Yoga Nordicilla. Yoga Nordic tarjoaa kolmea erilaista ilmajoogatuntia (sekä ilmapilatesta). Me olimme tietenkin aloittelijoille tarkoitetussa Air jooga Take offissa, jota pitää käydä kuulemma useampi kerta ennen kuin voi suunnitella muille ilmailutunneille osallistumista.



Ilmajoogassa joogataan silkkitrapetsin avulla. Kyse ei kuitenkaan ole sinällään mistään akrobatiatunnista, vaan asanoita tehdään vain rauhallisesti trapetsin avustuksella. Useat asanat ovat ihan perusjoogasta tuttuja. 

Huone oli valaistu erikoisen punasävytteisesti. En tiedä miksi, mutta joka tapauksessa valo oli ihan miellyttävä silmälle paikan päällä, joten mikäpä siinä. Matto piti asettaa valitsemansa silkkitrapetsin alle ja trapetsi piti valita sen mukaan, että se yltäisi omaan lonkkaan, ettei iske päätään lattiaan ylösalaisin tehtävissä asanoissa. Pidin kovasti ohjaajamme tyylistä. Sen lisäksi, että hän oli ystävällinen ja iloinen ja teki tunnista lämpimän ja sydämellisen kokemuksen, hän myös antoi halukkaille paljon yksilöllistä opetusta. 


Osa asanoista tehtiin täysin lattialla ja toisissa trapetsia käytettiin avustamaan tai syventämään liikettä. Olin hyvin jumissa tiistain pumpista, kun taas venyttely oli ollut suorastaan olematonta, joten jooga tuli taas taivaan lahjana. Hauskinta oli, kun keikahdimme ylösalaisin kuin vamppyyrit konsanaan näin halloweenin kynnyksellä. Minulla oli ollut aivan hulvaton päänsärky jo kahden päivän ajan, mutta ylösalaisin roikkuminen muutti kaiken ja kipu katosi täydellisesti.

Kaikista paras osuus tunnilla oli kuitenkin lopussa kun menimme täysin silkkikankaan sisälle ja ensin istuimme ja lopuksi makasimme siellä kuin kohdussa muutaman minuutin ajan. Muutaman liian lyhyen minuutin ajan. Olisin halunnut jäädä sinne koko illaksi. En osaa kuvailla, miten rauhallinen, onnellinen ja turvallinen olo minulla oli.



Pumppia, päänsärkyä, teatteria

Nyt on ollut siinä mielessä kiva viikko, että on tullut puuhattua kaikkea sellaista, mitä ei joko ikinä ole ennen kokeillut tai sitten ettei ole pitkään aikaan tehnyt. Ensinnäkin olin keskiviikkona ystävän kanssa Meilahden yliopistoliikunnan pumpissa. Laskeskelin tässä, että olen ollut viimeksi pumpissa silloin kun opiskelin eli vähintään yli neljä vuotta sitten. Tämä johtuu siitä, etten tykkää enää pumpista. En oikeasti usko, että ikinä tykkäsin, edes silloin kun kuvittelin tykkääväni. Kyllä, se on tehokasta ja koko tyttö on pelkkä märkä läntti ja kyllä, tunnin jälkeen on upea euforinen olo, mutta itse tunti on ihan hirveän tylsä. En jaksa sitä, miten tehdään yhtä tai korkeintaan paria liikettä kokonaisen biisin ajan. Ja mikä juttu se on, että hauiksia täytyy vääntää niin paljon? Pääasiassa keskitytään tietenkin isompiin lihaksiin tai monipuolisemmin pieniin, mutta sitten kolme-neljä minuuttia ylös alas veivaamista. En ymmärrä. Minulle pumppi on oikeastaan ollut enemmänkin rankaisun muoto. Tyyliin: "pumppaa läski. Taas olet vaan syönyt ja syönyt. Kärsi nyt, niin kuin sun kuuluu!" Mitä enemmän olen tullut sinuiksi itseni kanssa ja alkanut oikeasti pitämään urheilusta, olen myös ymmärtänyt, että minun ei tarvitse rankaista itseäni liikunnalla. Siitä voi myös nauttia.

Mutta ystävän kanssa oli huippua. Menimme sen jälkeen vielä saunaan ja turisimme mukavia, niin olin oikein onnellinen. Ja hän tykkää oikeasti pumpista, kuten moni muukin eli on hienoa, että tämmöinenkin urheilumuoto löytyy.

Torstain henki
Seuraavat kaksi päivää painiskelinkin sitten ihan hirveän päänsäryn kanssa, enkä pystynyt nukkumaan kunnolla. Olin siellä pumpissa varmaan jäkittänyt useammassa liikkeessä niska ihan väärällään ja palkinto oli aika tuskaisa kipu. Olin sen verran väsynyt, että pidin eilen perinteikkään Itke luokkasi edessä -kohtauksen. Olen tehnyt näin kerran vuodessa. Olen vaan hirveä herkkis. Syytän mummoani. Puolan mummo oli sellainen ihminen, että hän saattoi vain ihan täydellisen iloisesta olosta itse puhua itselleen hirveän itkun. Minä en ole yhtä paha, mutta hallitsen kyllä silti melko tehokkaasti itkemisen taidon. Varsinkin kun on hirveä väsy ja pääkipu päälle ja vähän harmittaa tai ärsyttää kun jokin ei mene minun haluamallani tavalla. Lapset onneksi suhtauivat pimeään opeensa aivan ihanasti. Minua vähän nolottaa, mutta minkäs teet. 

Torstaina olin Kaupunginteatterin järjestämässä maskeeraus ja puvustus -koulutuksessa. Kävimme katsomassa teatterin pukuvarastoja ja ompelimoa sekä näimme kun Tarzan-musikaalin tähtiä maskeerattiin. Sen jälkeen saimme kokeilla itse. Jokainen pari/ryhmä sai oman viikonpäivän ja sitten piti laittaa itsensä sen viikonpäivän hengeksi. Olin siellä ystäväni kanssa ja saimme päiväksemme torstain. Molemmilla oli aika eri visio torstaista, vaikka molemmat myös totesimme torstain olevan, kuten kaikki tietävät, toivoa täynnä. Minun hahmoni oli aatelisneito, joka odotti toiveikkaana, mutta hieman epävarmana perjantain sulhoaan.

Kokonaisuuteen kuului, että minulle laitettiin tekoripset ja voi että kun ne olivat nätit. Täytyy sanoa, että nyt todella ymmärsin, miksi monet jäävät koukkuun kaiken maailman tekokynsiin ja -ripsiin ja botoxiin ja vaikka sun mihin. Itselle tuli jotenkin tosi ristiriitainen olo. Kun ne olivat niin kauniit. Silmistä tuli niin isot ja säihkyvät ja se ajatus siitä, että voisi olla niin nätti. Mutta en minä ole sen näköinen oikeasti. Toisaalta en ole myöskään sen näköinen minkä näköinen olen kun meikkaan ja minähän meikkaan käytännössä joka päivä. Se on vähän, että kun sille tielle lähtee, niin se oma itse ilman kaikkia koristuksia ja korjailuita alkaa näyttämään oudolta. Lisäksi jos liian moni muista käyttää jotain vastaavia, niin siinä rinnalla näyttää myös oudolta. Siksi varmasti tyyliin kaikki Hollywoodin tähdet laittavat botoxia naamaansa. Kun kaikki muutkin laittavat. Vaatii aikamoista rohkeutta sitten olla se ainut ryppynaama.

Räps räps
Loppuillaksi olisi ollut tarjolla vielä teatteriesitys Keijuneuvos Koo, mutta olin onnistunut sekoilemaan aikatauluissani ja ilmoittautunut samalle illalle työkavereiden kanssa katsomaan Kansallisteatteriin stand upia. Joten menin sitten sinne. Olin vähän pihalla mitä oikein olen menossa katsomaan, mutta kävi ilmi, että kyseessä oli stand up -kilpailu Naurun tasapaino, joka on viime aikoina pyörinyt telkkarissa. Tämä oli finaali, joka näytettiin vielä suorana televisiossa. Ihan hullun rohkeaa porukkaa nuo stand up -tyypit. Sinne vaan lavalle ja entä jos kukaan ei naurakaan. Ei voi muuta kuin ihailla.

Olimme parvella, joten meitä ei näkynyt ollenkaan televisiossa. 
Vartin kuuluisuuteni odottaa siis vielä tulevaisuudessa.

Eilen olin ensimmäistä kertaa elämässäni sitten siellä ilmajoogassa. Mursin kirouksen ja jopa onnistuin pääsemään paikalle! Jee! Kirjoitin siitä erillisen postauksen, jonka julkaisen piakkoin. Sen verran sanon jo tähän, että menin tunnille kamalan päänsäryn kourissa ja lähdin sieltä vapautettuna. Se oli upeaa. Ja olin sentään jo yrittänyt nukkumista, venyttelyä, hieromista, kipukoukkua, yläruumiin lämmittelyä liikunnalla ja särkylääkkeitä, eikä mikään ollut auttanut. Sitten vietin tunnin kankaissa roikkuen ja se oli siinä.

Lopuksi lähdin halloween/synttäribileisiin. En tuntenut juhlista oikein ketään ja olin aluksi vähän jännittynyt niihin menosta, mutta sitten juttelin koko illan yhden täysin uuden ja yhden puolitutun kanssa ja molemmat olivat hurjan kivan oloisia ihmisiä eli minulla oli loppujen lopuksi tosi mukavaa. Tänään on toiset juhlat ja sinne pitäisi jopa pukeutua halloween-teeman mukaisesti. Onneksi Pinterest auttaa. Löysin useamman siistin kuvan meikeistä, joista jotain voisi kokeilla omaan naamaan. Sitten vaan vielä musta mekko päälle ja menoksi.

tiistai 28. lokakuuta 2014

Yoga Nordicin hot jooga

Olin viikonloppuna Yoga Nordicin lempeässä hot joogassa. Hot jooga on ihanaa. Varsinkin kun ulkona on niin kylmä. Huone on lämmitetty trooppisen lämpöiseksi ja siellä sitten joogaillaan. Tosin tämä lempeä versio oli sen verran kevyttä, että se oli enemmänkin puolitoista tuntia venyttelyä. Mikä oli minulle erittäin järkevää toimintaa, koska venyttely jää usein tyhmästi treenistä kokonaan pois. Laiska keskittymishäiriöinen ihminen kun olen.

Joka tapauksessa varsinkin jos et ole ennen pahemmin joogaillut tai olet raskaana tai haluat muuten vain ottaa kevyesti, niin hot jooga lempeä on sinulle oikea valinta. Yoga Nordic tarjoaa myös rankempiakin versioita hot joogasta, jopa Bikramia, joka on kuulemma suorastaan  armeijameininkistä voimajoogaa. Bikramia en ole (vielä!) kokeillut. Hot joogaan tarvitsee aina vettä mukaan, sillä kuumuuden vuoksi nestettä poistuu kehosta aika reipasta tahtia. Muuten sama meininki kuin perusjoogassa. Olen maailman huonoin saunoja. Tulee heti huono olo, vaikka hengailen alimmilla lauteilla. Hot joogassa nautin. Se on taivas. Pieni pala lämpöä Pohjan tähden alla.

Minun piti päästä vähän halvemmalla tunnille, sillä olin saanut I love me -messuilta lahjakortin (tai itse asiassa lahjailmapallon) joka oikeutti yhteen euron hintaisen käyntiin, mutta menin unohtamaan maton kotiin ja jouduin vuokraamaan lainamaton paikan päältä. No, ei se maton vuokraus kovin kallista ollut. Mutta silti. Pöljää, kun omistaa maton.

Yoga Nordic sijaitsee Kaisaniemessä Unioninkadulla aivan Varsapuistikon vieressä. Siellä on erittäin laaja tarjonta kaiken maailman joogia ja pilateksia, joten sinne suuntaa tieni vielä useamman kerran. Tämän viikon perjantaina olisi tarkoitus mennä kokeilemaan ensimmäistä kertaa vihdoinkin ilmajoogaa. Paino sanalla vihdoinkin. Olen nimittäin varannut ja perunut varauksen jo viidesti. Joka kerta on tullut jotain tielle, enkä ole päässytkään sinne. Olen melko varma, että se on kirottu tunti, joten varmaan turhanpäiten iloitsin jo näin ajoissa tulevasta perjantaista.

Tänään oli jotenkin rankka päivä. Töissä sattui juttuja, joista olin surullinen. Minut uuvuttaa suru aina ihan täysin. Piti istua opettajahuoneessa puoli tuntia ennen kuin jaloissa oli sen verran lihasvoimaa, että pystyi kävelemään kotiin. Nyt olen paremmalla tuulella, mutten ole jaksanut tehdä oikeastaan mitään muuta kuin maata sohvalla.

Hot joogassa laitan silmät kiinni ja kuvittelen itseni rannalle auringon lämpöön. Vaikkapa tällaisiin maisemiin.

maanantai 20. lokakuuta 2014

Muutosvirrassa

Mietiskelin tässä, että miten sitä oikeastaan päädyin pitämään blogia, joka kuitenkin painottaa aika pitkälle liikunnallisiin juttuihin. Kun ei se liikunta ole todellakaan ainoa asia mistä olen kiinnostunut. Lisäksi se on aika uusi asia minulle. Vielä enemmän onkin oikeastaan ihme se, että minä oikeasti olen aika liikunnallinen ihminen nykyään. En nimittäin ennen todellakaan ollut. Minusta urheilu oli kamalaa ja ajan tuhlausta ja suostuin siihen vain koulun liikuntatunnilla ja silloinkin olin niin arvosanasuuntautunut kuin voi olla. Arvotin muutenkin itseäni numeroiden perusteella ja kun ei liikunnasta irronnut kasia parempaa kovallakaan yrittämisellä, niin ajattelin, että tämä ei todellakaan ole minun juttuni. 

Kun miettii entistä aikaa, niin sitä oli jotenkin niin erilainen ihminen silloin kaikin puolin, että ihan hämmästyttää. Ei tule sellainen olo, että kuka minä olen, sillä tiedän kuka olen, mutta todellakin tulee sellainen olo, että kuka se heppu on sieltä muutaman vuoden takaa, joka kantoi samaa nimeä ja ulkonäköä kuin minä. Aikuisuuden kynnyksellä olin epävarma ja itsekeskeinen miellyttäjä, joka tunsi olevansa elossa muiden huomiosta ja halusi kerätä astiaston jokaiselle ruualle ja juomalle ja ylipäätänsä kaiken maailman tavaroita, eikä minua kiinnostanut liikunta yhtään. 

No en nyt sanoisi, että olisin yli epävarmuudesta ja itsekeskeisyydestä, mutta parannusta on ollut havaittavissa (Meinasin kirjoittaa että suurta parannusta, mutta eipä liioitella, kyllä minä vieläkin aika itseni ympärillä pyörivä olen:)). Enkä enää tee mitään, mitä en itse halua tehdä vain jollekulle mieliksi. En ole feikki. Minusta se ei edes ole mitään aitoa kiltteyttä. Se on miellyttämisen halua, jota ei tarkoita aidosti. Ihmisille pitäisi olla hyvä ja reilu siksi, että haluaa olla hyvä ja reilu, eikä siksi että toivoisi että sinusta pidetään sen takia.

Tavaroita en kestä enää juuri ollenkaan. En halua mitään uutta tavaraa. Vanhoissakin on kestämistä. Joskus minun tekisi mieli antaa kaikki pois. Haluan kerätä vain muistoja ja elämyksiä. 

Joiltain osin olen ihan sama tyyppi. Rakastan vieläkin piirtämistä, maalaamista ja lukemista. Herkuttelua, vilttejä ja pehmoisia vaatteita. Ja kitaran soittamista, vaikken ikinä harjoitellut tarpeeksi, eikä minusta ikinä tullut siinä kovin kummoista. Hullaannun vieläkin aivan päättömästi asioihin, joita sitten harrastan kuin sekopää, vain kyllästyäkseni jonkin ajan päästä. Halusin jo pienenä opettajaksi, koska rakastin lapsia. Nyt tiedän, että lapset ovat ihan mahdottomia pentuja, mutta rakastan heitä silti. Ja tiedän, että tein oikean valinnan, koska vaikka toisinaan minusta tuntuu ihan huonolta ja riittämättömältä tähän työhön, niin ei ole mitään ammattia, josta olisin enemmän kiinnostunut. Käytän sentään vapaa-ajastanikin ison osan lukemalla kasvatusjuttuja, etsimällä kuvisaiheita ja miettimällä pääni puhki miten voisin tehdä tunneistani kiinnostavia ja oppilaistani onnellisia. Joten jos epäonnistun, niin se ei ole yrityksen puutteesta.

Ihmisen solut uusiutuvat kuulemma noin seitsemässä vuodessa. Lisäksi olemme jatkuvasti erilaisten kokemusten pommituksessa. Ehkä se ei siis ole ihme, ettei pysy täysin samana muutenkaan.

lauantai 18. lokakuuta 2014

I love me -messut

Nyt ovat I love me -messut takana. Oli hauskaa, vaikka ihmismassat aina uuvuttavat. Parasta olivat tietenkin kaikki syötävä sekä erilaiset kilpailut. Kilpailuilla tarkoitan niitä, joissa pääsi itse tekemään jotain. Tietenkin nimensä ja puhelinnumeronsa paperiin kirjoittaminen on myöskin ihan jännittävää, etenkin kun on tällainen pällipää, joka kuvittelee oikeasti voittavansa jokaisen joogaretriitin Thaimaaseen tai Italiaan ja vielä Fit-lehden tilauksen siihen päälle, mutta hauskinta on kun pääsee itse kokeilemaan. Muttamutta. Minun täytyy vielä harjoitella. Olisin voinut voittaa proteiinipatukan, jos olisin jaksanut tehdä 15 kuminauha-avusteista leukaa, mutta jaksoin vain 13. Snif. Onneksi söin pikku maistiaispaloina niin paljon suklaita ja erilaisia patukoita, että se kävi lohdutuspalkinnosta. Ja muutenkin... Ennen en jaksanut tehdä yhtään leukaa, enkä edes roikkua kovin kauaa. Nyt sentään jaksan vetää ilmankin kuminauhaa neljä. Että tästä se lähtee. Ensi vuonna voitan proteiinipatukan!

Messuilta käteen jäi aika paljon erilaisia lappusia erilaisista liikuntapaikoista, joita varmasti käyn katsastamassa ainakin jossain vaiheessa. Seurasin body painting -kisoja ja kuuntelin Jaakko Halmetojan luennon superfoodeista, josta opin muun muassa, että raa'at avokadot kannattaa pistää pussauskoppiin banaanien kanssa, sillä banaaneihin ruiskutetut kaasut saavat avokadotkin kypsymään nopeammin. Osallistuin leuanveto-, roikunta-, soutumatka- ja pyöräilyvoimakilpailuihin ja kokeilin  liikuntavälineitä. Masuun jäi maistiaisia, palautuspirtelö ja Cocovin herkullinen guacamolenäkkäri.

Jos edellä mainitut jutut kuulostivat kiinnostavilta, niin messut ovat vielä huomenna. Ehdit vielä. 

Tämä oli semmoinen ihmeellinen uusi treeniväline, jossa laitettiin tossut jalkaan
 ja sitten tuolla liukkaalla alustalla tehtiin erilaisia liikkeitä, kuten esim. vatsoja.

Eli siis lankusta suorilla jaloilla peppu ylös ja takaisin lankkuun.
En tiedä teinkö tätä ihan täydellisesti.
Body paintingiä

Tuo valkoinen takana oli yksi lemppareistani. Sääli, ettei maalaus näy niin hyvin.
Nainen oli meikattu hurjaksi demoniksi.

Tämä oli herkkua.

perjantai 17. lokakuuta 2014

Joogavaellus

Ostin uusia joogakuteitakin H&M:stä. 
Minulla on vähän addiktio urheiluvaatteisiin. 
Mikä vain tekosyy käy.
Jooga on ehdottomasti yksi lempiliikuntamuotojani. Erityisesti sen takia, että se rauhoittaa rauhatonta mieltäni. Joogaa on kuitenkin jos jonkinmoista tyylisuuntausta, joista monia olen kokeillut paljon, toisia jonkin verran ja joitakin en ollenkaan. Inspiroiduin Shaktassa käymisestä ja varsinkin siitä, että sen tarjoama traditionaalinen jooga oli niin erityylistä kuin muissa joogasuuntauksissa, joita olen kokeillut. Sitten minua puri innostuskärpänen ja sain idean, että käyn kokeilemassa eri Helsingin joogakouluissa eri joogia sen lisäksi, että käyn kerran viikossa Shaktassa. Tämähän ei tule olemaan mitään kovin syvällistä, sillä vaatisi aikamoista ajankäyttöä, että voisi todella tutustua ja antaa oikeutta jokaiselle joogamuodolle ja -koululle. Mutta ehkä tästä on jotakin hyötyä sellaiselle, joka miettii mikä sopisi omaan makuun.

Eli aloitetaanpa.

Koska olen käynyt eniten Astangassa, minusta tuntui luontevimmalta, että aloitan siitä. Siispä varasin ajan It's Yoga Helsingiltä, joka sijaitsee siinä Paavalin kirkon lähellä osoitteessa Haukilahdenkatu 2. Nettisivujen mukaan koulun tunnit perustuvat Ashtanga Vinyasa joogaan. Hyvä kohde siis Astangaan tutustumiselle. En varsinaisesti tiedä mitä väliä sillä on kirjoitetaanko Astanga vai Ashtanga, joten taidan pysytellä ensimmäisessä vaihtoehdossa.

Astanga kehittää niin notkeutta kuin voimaakin. Tunti aloitetaan aurinkotervehdyksellä, jonka tarkoituksena on lämmitellä keho tuleviin koitoksiin. Astangassa ei pidetä liikkeiden eli asanoiden välillä taukoja, vaan edetään jatkuvasti hengityksen mukaan periaatteella sisäänhengitys -> liike, uloshengitys -> liike. Joissakin asanoissa, kuten seisovassa koirassa pysytellään pidempään, muttei silloinkaan yleensä viittä hengitystä kauempaa. Astangassa olennaista ovat lukot eli pandhat, joilla saadaan keho myös sisältäpäin mukaan lämpiämään ja tuomaan turvallisuutta liikkeisiin. Pandhoja on kolme: lantiopohjan jännitys, navan veto selkärankaa kohti ja vieno kurkun ääniraon jännittäminen, mikä saa nenän kautta tapahtuvan hengityksen kuulostamaan tietynlaiselta suhinapuhinalta. Kun olin ensimmäistä kertaa joogassa, minusta tuntui muiden hengittämistä kuunnellessani kuin olisin maannut hiekalla aaltojen lyödessä rantaan.

Astanga on minusta kaunista. Liikkeet ovat haastavia ja vaativat harjoittelua. Erityisen vahva ei tarvitse olla, mutta huonommassa kunnossa olevalle Astangasta alottaminen voi olla turhan tujua. Hengittäminenkin on haastavaa, eikä se aina suju minulla edelleenkään liikkeiden tahtiin. Aika nopeasti huomaa kuitenkin notkistuvansa. Lisäksi, mikä minusta on parasta, en ikinä ajattele Astangassa yhtään mitään. Tälläisen epätilan saavuttaminen on ihmeellisen rentouttavaa. 

Vaikka asanoiden väleissä ei loikoilla, niin itse tunti päättyy kokonaisvaltaiseen rentoutukseen matolla maaten. Lepuutuksen jälkeen nousimme vielä istumaan ja sanoimme yhdessä pitkän: "Om" ja lopuksi vielä:"Namaste".

Tämä ei ollut ensimmäinen kertani It's Yoga Helsingissä, mikä kertonee jotain koulusta. Minusta siellä saa osaavaa ja ystävällistä opetusta sekä tarvittaessa myös henkilökohtaista tukea, jonka takia olen mielelläni tullut uudestaan. Tilat eivät ole yhtä nätit kuin Shaktassa, mutta täysin toimivat. Ajattelin jossain vaiheessa mennä kokeilemaan myös It's Yoga Helsingin Rocket Yoga ™ – sarjaa. Se on Larry Schultzin suunnittelema ohjelma, eikä sitä saa ohjata muut kuin It's Yogan ohjaajat, joten se on siis jotain erilaista ja uskoakseni kokeilemisen arvoista.

Yritän olla seuraavalla käynnillä vähemmän nolo ja
 ottaa itse paikasta vähän informatiivisemman kuvan.

Lähden kohta puoleen I love me -messuille. Jihuu! Olen ihan intona.