maanantai 30. kesäkuuta 2014

Tampereella

Tein tänä viikonloppuna pienen Tampere-reissun tapaamaan yhtä parhaista ystävistäni. Hän muutti Tampereelle jo lukion alussa, josta onkin jo jonkin verran aikaa, joten Tampere on minulle Suomen kolmanneksi tutuin kaupunki. Tästä huolimatta tuntuu, että sielläkin on ihan hirveästi sellaista nähtävää ja koettavaa, joita ei ole vielä nähnyt ja kokenut.

Tämän reissun ykkösjuttu oli ehdottomasti Rajaportin sauna, joka on Suomen vanhin edelleen toiminnassa oleva yleinen sauna. Tätä saunakokemusta on vaikea selittää, sillä sauna oli aika erilainen kuin perussauna, mitä nyt se on näille yhteistä, että molemmissa mennään kuumaan huoneeseen istumaan alasti. Kävin muuten kerran Englannissa yhdessä pikkukaupungissa hotellissa, jossa oli ihan tavallinen sauna, miehille ja naisille omat saunavuorot. Hotellin työntekijät kertoivat ihan intona juttua, että kerran hotelliin oli tullut kaksi suomalaista tyttöä ja he menivät ihan alasti sinne saunaan! No, kai me suomalaiset vain olemme vähän pimeitä.

Rajaportin sauna on kaunis vanha talo, jonka sisäpihalla voi vilvoitella. Saunan yhteydessä on myös kahvila. Itse sauna on jännittävä paikka, joka pitäisi vain käydä kokemassa. Se on kahdessa kerroksessa. Alhaalla peseydytään kaatamalla äyskärillä vettä päähän ämpäristä, joka itse täytetään isosta vesialtaasta. Ylhäällä saunotaan. Kiuasta ei näy, mutta kuumuutta saa halutessaan lisää liikuttamalla iso puukeppiä. Aivan upeat löylyt sillä saa joka tapauksessa.


Loppureissu ei mennytkään niin hyvin. Nukuin huonosti ja aamulla minulle nousi kuume. En myöskään syönyt koko sunnuntaina mitään, paitsi yhden tomaatin, jonka elimistöön siirtäminen vei noin kaksi tuntia sekä haarukallisen kanaa. Syytän sipsejä. Sain niistä niin hirveän sipsikrapulan, että koko ruumis sekosi. Oli muuten viimeinen kerta, kun syön sipsejä.

Tässä vaiheessa sipsit olivat vielä turvallisesti
kulhossa piileskellen halloum-salaatin takana

Rajaportin sauna ja kahvila

Pispalassa kävelyllä

keskiviikko 25. kesäkuuta 2014

Helsinki, rakkaudella, ihailtuna Malminkartanon jätemäen huipulta

Kun asuin Porvoossa, en halunnut asua Helsingissä. Nykyään en voi ymmärtää, mikä ihmeen Hesa-angsti minulla oli, eikä minulla tainnut ollakaan mitään perusteluita, ainakaan järkeviä. Aika nopeasti tänne muuton jälkeen samalla kun koko Hesa-sana putosi sanastostani, aloin rakastamaan Helsinkiä. (Stadiksi tämä ei sentään muuttunut. Enkä vieläkään osaa sanoa spora tai steissi. Itse asiassa ensimmäisen kerran kun ystäväni pyysi minua tulemaan steissille, en tiennyt minne tulla. Sittemmin olen sivistynyt hieman.)

Ajattelin, että tämän julkisen rakkaudentunnustuksen myötä voisin aina välillä kirjoittaa täällä blogissa lempipaikoistani Helsingissä, jos vaikka joku innostuisi myös käymään niitä kurkkaamassa.

Huippu häämöttää!
Yksi rakkaimmista on ehdottomasti Malminkartanonhuippu, joka nousee suorastaan majesteetillisesti muuten täysin litteästä maastosta. Huippu onkin koko Helsingin korkein kohta ja korkeutta sillä on parhaimmillaan noin 90 metriä merenpinnasta. Kun seisoo huipun tuulessa, näkee helposti sen, miksi ainakin minusta Helsinki on yksi ihanimpia pääkaupunkeja asua. Sieltä nimittäin ei voi olla huomaamatta, että koko armas pääkaupunkimme on pääasiassa metsikköä ja kauempana siintää meri. Mikä sen kauniimpaa? Ja tämä näin myös se huomioon ottaen, että sieltä näkee mainiosti kirkkaalla säällä keskustaan asti.

Luin Wikipediasta, että samainen paikka on myös vaarallisimpia paikkoja Helsingissä viettää uuttavuotta holtittoman ilotulitusammuskelun vuoksi. En yhtään kyseenalaista tätä, mutta se on myös yksi kauneimpia. Kuvittele itsesi seisomassa Helsingin korkeimmalle paikalle, kun ympärilläsi ja alapuolellasi koko pääkaupunkiseutu on yhtä pauketta ja väriloistetta.

Myös portaita pitkin pääsee perille.

Näköalojen lisäksi mäki sopii hyvin urheiluun, luonnon ihailuun ja omenoiden poimitaan. Koska mäki on tehty 60-luvulta 90-luvulle kärrättystä rakentamisen ylijäämämassoista, niin sieltä löytyy kaikenlaista. Syvemmältä kaivamalla tämä tarkoittaa myös autonrenkaita ja elektroniikkaromua, mutta päällä saamme nauttia monenlaisista kasveista.

Mikä on sinun lempipaikkasi omassa kotikaupungissasi ja miksi?

Tadaa! Tämä ja ylläoleva ovat vanhoja kuvia syksyltä, kuten säästä näkyy.
Tosin tänä kesänä ei voisi olla niin varma.

tiistai 24. kesäkuuta 2014

Tanko kutsuu takaisin tanssimaan, aloita sinäkin tankotanssi!

Harrastin pari vuotta sitten jokusen aikaa tankotanssia. Minulle tuli kuitenkin melko pian sellainen olo, että jos haluan tässä lajissa kehittyä yhtään pidemmälle, niin minun pitäisi olla vahvempi. En silloin pystynyt vetämään yhtään leukaa, hyvä kun jaksoin edes roikkua hetken, joten otin tavoitteeksi, että minun täytyy jaksaa vetää yksi leuka ja sitten palaan takaisin tangolle. Eihän sitä harrastusta olisi oikeasti tarvinnut jättää kokonaan, mutta jotenkin vain halusin keskittyä voimatreeniin tai olin saamaton tai jotain. Sittemmin pystyin vetämään jo useamman leuan, mutta en siitä huolimatta aloittanut tankotanssia uudelleen. Kunnes tänään! Tänään kävin taas Pole4fitin-tunnilla. Voi, miksi ikinä hylkäsin tämän ihanan harrastuksen? Tankotanssi on parasta!

Tankotanssi on ehdottomasti sinulle, jos pidät itsesi haastamisesta, vaihtelusta ja omalla keholla tehtävistä liikkeistä ehkä jopa enemmän kuin painojen nostelusta. Tankotanssi on myös yllättävän monipuolinen laji, sillä se vaatii voimaa, ketteryyttä, kestävyyttä ja notkeutta. Ei tarvitse kuitenkaan ahdistua, jos ei tunne oloaan pantteriksi, sillä se on siinä mielessä kiitollinen ja motivoiva laji, että hyvin nopeasti oppii hyvinkin näyttäviä liikkeitä. Aluksi harrastuksen aloittaminen vaatii pientä kivunsietoa, sillä tanko pehmittää aika mukavasti ihon niin kämmenissä kuin reiden sisäsyrjissä. Iho kuitenkin tottuu nopeasti.

Tunnille tarvitset mukaan juomapullon, pienen pyyhkeen tangon putsaamista varten, minishortsit ja hihattoman topin, sillä tankotanssi on ihokontaktilaji, joka perustuu pääasiassa kitkaan. Lämmikkeisi mukaan voi ottaa myös säärystimet tai pitkälahkeiset housut. Perustunti koostuu lämmittelystä, pyörähdystekniikoiden harjoittelusta, tankokiipeilystä (=staattisia pitoja tangolla erilaisissa asennoissa. Tämä on lempivaiheeni tunnilla) ja venyttelystä. Tekniikkatunneilla on tasoryhmät, joten olet aina porukassa, jossa muut ovat yhtä hyviä kuin sinäkin.

Olen käynyt kokeilemassa sekä Rock the polen, että Pole4fitin tunteja, enkä sinällään pysty suosittelemaan kumpaakaan toisen yli. Molemmista löytyy osaavat, mukavat ja auttavaiset ohjaajat sekä rento ja motivoiva tunnelma. Rock the polen tilat Kaisaniemessä ovat kauniimmat kuin Pole4fitin tilat kellarissa Pasilan aseman vieressä, mutta karuudessaan ne ovat erittäin toimivat ja tilavat. Katto on erinomaisen kaukana, eikä korkeallakaan olevissa liikkeissä tarvitse pelätä osuvansa mihinkään. Lisäksi Pole4fitillä tarjotaan myös muun muassa sirkustemppu- ja rengastrapetsitunteja, mitkä ovat mielestäni aivan huippuja.

Oli mukava huomata, ettei ole unohtanut kaikkea osaamaansa ja luultavasti loputkin palaavat, kunhan saan menon käyntiin. Päätin, että tämä voisi olla tämän lukukauden juttu kesä mukaan laskettuna. Vähintään.

lauantai 21. kesäkuuta 2014

Hyvä ja merkityksellinen elämä

Muinaisille egyptiläisille kuolemaan valmistautuminen oli olennainen osa elämää. Ihmisen uskottiin koostuvan viidestä osasta eli ruumiista, kahdesta sielusta, varjosta ja nimestä. Jotta pääsy kuoleman jälkeiseen elämään onnistuisi, täytyi jokainen näistä osista saada mukaan. Egyptistä tuleekin usein mieleen juuri tämä ruumiin säilömisprojekti eli muumiointi. Ja mikäs onkaan toinen asia joka kaikilla tulee Egyptistä mieleeni? Niin tietenkin, pyramidit, mikäs muukaan. 

Pyramidit, kuten lähes kaikki mahtavat monumentit, jotka muinaisesta Egyptistä ovat säilyneet meidän aikaamme, ovat hallitsijoiden yritys pitää hengissä oma nimi. Köyhemmät ja vähemmän tärkeät ihmiset kaiversivat nimeään minne pystyivät. Niin kauan kuin oli olemassa joku joka tiesi nimesi, olit vielä itsekin olemassa. Samoin jos joku haluttiin unohtaa täysin, täytyi vain tuhota hänen nimensä, kaataa monumentit, raaputtaa näkymättömiin kaiverrukset. 

Eivätkö ihmiset olekin loppujen lopuksi niin samanlaisia ajasta tai kansallisuudesta huolimatta? Vai kuka teistä ei ole joskus kirjoittanut nimeään johonkin seinään, penkkiin tai vastaavaan I was here -meiningillä?  Jos sielua ei ole tai mitään paikkaa, minne sillä mennä, olettaen, että kaikki uskonnot ovat väärässä, niin loppujen lopuksi ainoa, jolla on mahdollisuuksia säilyä pitkään sen jälkeen, kun ruumis on vain tomua, on juurikin nimi.

Tunnen joskus surua tai ehkä enemmän haikeutta siitä, että en ole elämässäni luonut mitään säilyvää. Kun lähden täältä, ei kulu kauaa, kunnes olen vaipunut täydelliseen unohdukseen.  Olen tosin elänyt keskimääräisesti hyvin onnellisen elämän. Olen rakastanut. Olen ollut rakastettu. Olen tehnyt kaikenlaista. Joskus olen saattanut löllöillä koko päivän, mutta kaiken kaikkiaan voin jo nyt sanoa, että tämä on ollut mukava elämä. Ja hemmetti, löllöyily on mukavaa!

Monet ovat antaneet ikänsä ja terveytensä, että voisivat luoda jotain pysyvää. Maanneet vaikka kroppansa mäsäksi, jotta voisivat yksinään maalata Sikstuksen kappelin katon freskot täydellisiksi. Olisinko minä ikinä valmis siihen, jos minulla edes olisi vaadittavat taidot? Tällainen mukavuudenhaluinen Muumi, just niin joo. Olisitko sinä?

Kai suuruuteen voi jonkin verran ajautuakin. Ainakin monet toivovat niin. Mutta minun on vaikea uskoa, että niin saa luotua mitään pysyvää. Totuus lisäksi on, että meitä ihmisiä on niin paljon, että suurimman osan meistä tehtävänä on vaipua unholaan. Ei se tarkoita, ettei voisi elää hyvin, tehdä ehkä maailmasta vähän paremman paikan. Äiti Teresankin kerrotaan sanoneen suurin piirtein näin: "Menkää kotiin ja rakastakaa perhettänne." kun häneltä kysyttiin, miten jokainen voisi tehdä maailman hyväksi. Niinhän se on. Ajatelkaa maailma, jossa jokainen toimisi näin. Empatia voi syntyä vain rakkaudessa.

Minusta ei jää mitään, mutta minä olin täällä. Olin olemassa. Hyvä niin.

Ampumaradalla

Olen ollut joskus teininä tietokone- ja seikkailuleirillä (mahtava yhdistelmä!), jossa pääsi kokeilemaan sekä ilmakiväärillä että jousella ampumista, mutta muuten en ole ampunut. Tämä tilanne muuttui, kun kävimme mieheni kanssa Helsinki Shooting Clubilla käyttämässä elämyslahjojen Ammunta käsiaseilla kahdelle -lahjakortin. Lahjakorttiin kuului alkukoulutus, turvallisuusvalvonta radalla, ratamaksut, asevuokra, patruunat ja taulu.

Aseiden ja ampumisen ympärillä pyörii valtaisa keskustelu puoleen ja toiseen. Ja onhan se kiinnostavaa, että kyseessä on harrastus, joka on syntynyt oheistuotteena tavoitteelle tappaa. Kuitenkin ampumaradan päässä seistessään ei tämä aspekti voisi olla kauempana mielestä. Turvallisuutta painotetaan vahvasti, eikä aseiden kanssa pelleillä missään tilanteessa. Itse ampuminen on terapeuttista. Koko harjoituksen aikana en miettinyt yhtään mitään. Olen saanut vastaavan meditatiivisen olotilan vain joskus joogassa, ja tunnin jälkeen minusta tuntui levänneeltä, kun aivot kerrankin olivat saaneet vain olla. Lisäksi ilo tauluun osumisesta oli riemukas. Radalla ampuminen onkin yhdistelmä taidon harjoittelua ja keskittymistä, enkä tämän kokemuksen jälkeen voi muuta kuin suositella jokaista käymään kokeilemassa.

Keskustelua aselaeista on silti tärkeää pitää yllä, onhan meillä aseita väestöön nähden kerrassaan hulvattomasti, joidenkin laskelmien mukaan jopa kolmanneksi eniten maailmassa. Lisäksi on mielestäni melko naivia väittää, että ihmiset tappavat ihmisiä, eivätkä aseet, sillä pelkillä nyrkeillä ei ikinä saisi niin pahaa jälkeä aikaiseksi. Tosin ottaessa myös huomioon, että tässä maassa käytetään väkivallanteoissa mieluiten veistä ja useimmiten humalapäissään, olisi keskustelu samanaikaisesti myös hyvä pitää siinä, miksi jotkut syyllistyvät väkivaltaan ja miten ennaltaehkäistä tällaisia tapahtumia. Onnellinen ja hyvinvoiva ihminen tuskin tällaista tekee ja siksi tuntuu joskus ajan tuhlaukselta käyttää niin paljon aikaa keskusteluihin videopeleistä ja pyssyistä.

Amerikassa meininki on niin tietenkin vähän rajumpaa, joten tässä vielä lopuksi Jim Carreyn kannanotto asiaan (jostain syystä videon tuominen suoraan blogiin ei onnistunut, vaan mukana tuli silloin täysin eri video. Johtuneeko siitä, että kyseinen laulu herätti ilmestyessään hieman polemiikkia?)




keskiviikko 18. kesäkuuta 2014

Avokadoherkkumössö

Ihastuin guacamoleen vuosia sitten. Alussa söin sitä kuten normaalit ihmiset: dippinä. Mutta hiljalleen kävi ilmi, että guacamole oli se oikea ja sipsit ja nachot vain tapa päästä rakkaani luokse. Epäterveellinen osuus jäi siten pois ja aloin kokkailemaan avokadomössöjä itselleni harva se päivä. Vuosien varrella ruoka on kokenut aikamoisen evoluution, mutta minun rakkauteni ja avokadojen käyttäminen tärkeimpänä osana ovat pysyneet muuttumattomina. Nykyään tämä on minulle jo ihan oikea pikku ateria, eikä vain lisuke.

Näin sinäkin onnistut:

1. Mössää haarukalla yksi hyvä avokado.
2. Kaada pieni loraus oliiviöljyä.
3. Mausta makusi mukaan. Minä laitan tällä hetkellä suolaa, pippuria ja chiliä ja toisinaan puristan mukaan vähän sitruunaa.
4. Kun oikein hulluttelen, niin raastan mukaan yhden raa'an valkosipulin kynnen. Ennen hulluttelin yhtenään, mutta kun rupesi tuntumaan, että olen kyllästetty valkosipulilla siten, että sitä valuu kaikista ihohuokosistani, niin alkoi valkosipulit jäämään vähemmälle.
5. Silppua tomaatti pikku palasiksi. Jos et ole vielä sekoittanut aineksia keskenään, niin tee se viimeistään nyt.
Tässä vaiheessa perusguacamole olisi nyt enemmänkin kuin herkullinen. Jos haluat siitä ruokaisamman tee myös seuraava vaihe.
6. Lusikoi mukaan muutama ruokalusikallinen raejuustoa.

Nam nam! Ei ehkä näytä hyvältä, mutta uijui, kun on hyvää!


tiistai 17. kesäkuuta 2014

Flamencon pyörteissä

Minulla on joka vuosi tavoitteena kokeilla useampaa lyhytaikaista juttua ja sitten yhtä koko lukuvuoden pituista harrastusta. Mietin usein laskevatko muut ihmiset vuoden alkavaksi tammikuusta vai syksyn alkamisesta. Itse kun olen luokanopettaja, niin vuosi luonnollisesti alkaa koulujen alkaessa, mutta jotenkin ajattelen, että tuntisin niin muutenkin. Odotanhan ja kaipaan kesää koko vuoden ja kun se on ohi alkaa uusi odottaminen, uusi vuosi. Joka tapauksessa uutena vuotena alkaa aina myös uusi harrastus. Viime lukuvuonna se oli flamenco.

Flamenco on hekumallinen yhdistelmä intohimoa ja hallintaa. Askelkuviot ja koreografiat ovat haastavia ja kropan lisäksi aikamoista jumppaa myös aivoille. Flamencon kurinalaisen luonteen vuoksi ajattelin, että käyn vain käväisemässä yhdellä tunnilla, itse kun tykkään enemmän tietynlaisesta heittäytyvästä löysäilyistä. Jämähdin sinne kuitenkin koko lukuvuodeksi ja tanssin vielä lopuksi ryhmäni mukana keväällä Kanneltalon esityksessä. Syy tähän oli se, että flamenco on niin paljon enemmän kuin vain käsien pyörittelyä ja korkokenkien koputusta. Se on kauneutta, naisellisuutta, miehekkyyttä, musiikkia ja kuumia tunteita. 

Elina Lehtolan Helsingin Flamenco Peñan tiloissa järjestämät tunnit olivat sielunhoitoa. Ensinnäkin Elina on todella hyvä, lämmin ja omistautunut opettaja, joka on niin upea tanssija itse, että aina kun hän näytti erilaisia tanssipätkiä olisi tehnyt vain mieli istahtaa alas ihailemaan. Lisäksi useilla tunneilla oli mukana aito ja elävä kitaristi ja toisinaan jopa laulaja. En tiedä miten kuvailla sitä tunnetta, kun väsyneenä töiden jälkeen kiiruhtaa tunnille ja pääseekin konserttiin.

Lukuvuoden harjoitukset päättyivät Elinan ja toisen opettajan oppilaiden flamencoesitykseen Kanneltalolla. Meidän ryhmämme oli ainoa alkeisryhmä ja katsoessani muiden vuosia harrastaneiden tanssijoiden sisintä riipivää tanssia tunsin pienen pistoksen ja toiveen siitä, että olisin joskus elämässäni panostanut johonkin noin paljon, että pystyisin luomaan jotain noin kaunista. Mutta minä olen tämmöinen kaikesta kiinnostuva kaiken puuhailija, joka ei keskity mihinkään, eikä siksi opi mitään kunnolla. Minkäs sille voi. Oli kuitenkin upeaa olla tämä vuosi tässä mukana. Nyt suuntaan uusia haasteita kohti.
 
           
              Ennen esitystä pukuhuoneessa jännittämässä

Turun saariston Rengastie

Idea pidemmästä pyöräretkestä muhi oikeastaan enemmänkin äitini päässä, sillä hän tykkää kovasti pyöräillä. Minulle se on aina ollut enemmänkin kiva nopea tapa päästä paikasta toiseen, mutta kun en ollut ennen semmoista kokeillut, niin olin ilolla mukana. Ystävä oli aiemmin vinkannut minulle, että Saariston Rengastie on ihana reitti ja mukava pyöräillä, joten lähdimme sille tielle.

Pääidea oli mennä nautiskelemaan Turun saaristosta kiertämällä  250 kilometriä pitkä Saariston Rengastie pyörillä turhaa stressiä ottamatta eli ajetaan kun ajetaan ja pysähdytään aina jos jokin näyttää kiinnostavalta tai jos vain ei juuri nyt huvita pyöräillä. Olimme varanneet kaikki nukkumapaikat valmiiksi ja selvittäneet lautta-aikataulut. Nämä ovat ihan suositeltavia juttuja tehdä etukäteen, sillä sesonkiaikana majapaikat ovat usein täynnä ja osa lautoista ei kulje kuin tiettyinä aikoina. Lisäksi tilasimme sellaisen opuksen nimeltänsä Omatoimimatkailija opas Saariston Rengastielle ja Pikku Rengastielle. Siitä nyt ei ihan hirveästi apua ollut, mutta mukana tulivat reissun suunnittelun kannalta kätevät kartat (löytyvät toki netistäkin), lista lautoista ja tietoa joistakin nähtävyyksistä. Lautat kulkevat Mossala-Dalen väliä lukuun ottamatta lyhyillä aikaväleillä ja pitkin päivää ja ovat samaista lauttaa mukaan laskematta ilmaisia.

1. päivä Turku-Kaarina

Emme halunneet hötkyillä hirveästi ensimmäisenä päivänä, joten pyöräilimme vain parikymmentä kilometriä Turun juna-asemalta Kuusistoon Kaarinaan. Kannattaa muuten ostaa myös pyörille paikat, jos matkustaa junalla. 

Majapaikkamme oli Lyhdyn Tila, joka oli kaunis paikka ja huippumukavien ihmisten pitämä. Tällaisena helsinkiläisenä pällinä jotenkin oletin, että ruokaa saa joka kulmalta, mutta tässä tapauksessa lähin ravintola/ruokakauppa oli Kaarainan keskustassa, jonka kautta olimme tulleet ja joka oli aivan liian kaukana kenenkään nälkäiselle masulle. Aloitimme siis terveellisellä linjalla tilaamalla pitsaa ja kebabia. Kokistakin tuli 1,5 litraa yhdelle hengelle, kun termi "iso kokis" ei ihan avautunut minulle puhelimessa oikein. Mutta mitäs muuta se kokisnarkkarille toi kuin iloa.

Lyhdyn tilan ruusupensas

Lyhdyn tilalta kolmen kilometrin päässä sijaitsi Kuusiston kartano ja linnan rauniot. Kartanossa sai herkullista raparperipiirakkaa ja ihailla kaunista taidetta. Linna oli raunioitunut, sillä Kustaa Vaasa oli vuonna 1528 todennut, ettei me enää tarvita tätä vanhaa rotiskoa ja antanut luvan kansalle hakea sen seinistä kivet irti. Kansahan totteli. Yllättävän paljon linnasta on silti jäljellä ja tuntui jotenkin haikealta katsella sen luonnon valtaamia huoneita ja kivisiä portaita jotka eivät johda mihinkään.

Herkkupiirakkaa kartanossa minulle, kiitos!

Raunioiden sisäänkäynti


2. päivä Kaarina-Nauvo

Seuraavana päivänä lähdimme Paraisten kautta kohti Nauvoa. Minulle nämä kulmat olivat täysin uusia, joten oli yllätys, että Parainen olikin suorastaan kaupunki. Ruoka jälleen mielessämme suuntasimme heti Paraisten kauniin keskiaikaisen kirkon tutkimisen jälkeen ensimmäiseen kahvilaan Fredrikantupaan kysymään mistä saisi ruokaa. He vähän hämmentyneinä totesivat siihen, että ei täällä kai ole kuin tuo pitseria ja sitten yksi kalakauppa, mistä saa salaattia, mutta sekin on varmaan kiinni. He kuitenkin laittoivat meille herkulliset saaristolaisleivät kasaan ja jäimme syömään auringonpaisteeseen tuvan pihalle. Fredrikantupa on ihana kahvila. Suosittelen sitä lämpimästi. Kaunis paikka, mukava henkilökunta, herkullista tarjottavaa ja historiaa. Kaikki nämä nätissä paketissa.

Fredrikantupa

Parainen on Porvoon tavoin Runebergien kaupunki ja myös osoitus siitä miten sattuman kauppaa monet elämän tapahtumat ovat. Fredrika Tengström asui leskeksi jääneen äitinsä ja neljän sisaruksensa kanssa Turussa, mutta Turun palo vei mukanaan myös Fredrikan perheen kodin ja heidän täytyi etsiä suojaa hänen enonsa luota, joka asui Paraisilla. Perhe asui enon pikkuisessa kodissa kirkon vieressä, jossa nyt toimii Fredrikantuvan kahvila, pidemmän aikaa ennen kuin saivat oman vuokra-asunnon läheltä. Paraisilla asui myös Fredrikan pikkuserkku Johan Ludvig Runeberg, jota hän ei varmasti olisi tavannut kovinkaan useasti, jos eivät traagiset tapahtumat olisi saattaneet häntä kohti nuorta lempeä ja tulevaa avioliittoa.

Leivät vatsan lämmikkeenä päätimme lähteä tutkimaan Paraisten vanhaa kaupunkia, mutta sattuma tarttui nyt meitäkin niskasta. Ei ehkä yhtä maailmaa mullistavasti kuin Fredrikaa, mutta mukavasti kuitenkin. Hetken mielijohteesta suuntasimmekin vanhan kaupungin sijaan turistikartan luo. Tämä suunnan muutos johti siihen, että läheisessä rakennuksessa juuri avatun taidenäyttelyn pitäjä nappasi meidät sisään. Näyttely oli kolmen paikallisen taiteilijan taidokasta käsialaa. Yksi taulu lähti kotiinkin. Ikävä kyllä en enää muista heidän nimiään muuten olisin heitä tänne mainostanut. He joka tapauksessa vinkkasivat meille niin ravintolan kuin suosittelvat käyntiä kalkkikivikaivokselle, jonne emme olisi muuten varmaan eksyneet. Paraisilla on itse asiassa useampi ravintola toisin kuin meille oli aiemmin epäilty.

Kalkkikivikaivos on upea. Vaikka toisaalta on aikamoista luonnon raiskaamista kaivaa maahan parin kilometrin pituudelle ja paikoitellen yli sadan metrin syvyydelle kuoppa, niin onhan se komeaa katsottavaa. Kalkkikiven kerääminen on aloitettu viimeistään 1600-luvulla, mutta ehkä jopa 1300-luvulla, sillä ainakin kirkon rakennuksessa sitä on varmasti käytetty. Näillä näkymin kalkkikiveä riittäisi vielä noin kolmeksikymmeneksi vuodeksi. Kaivos yltää lähes keskustaan saakka, joten ei tarvitse kävellä pitkään päästäkseen ihailemaan kauniita näkymiä.

Paraisten kalkkikivikaivos. Kuva ei anna oikeuksia totuudelle.

Paraisten jälkeen lähdimme pyöräilemään Nauvoon Västergårdin tilalle. Tämä oli ehkä minun suosikkini yöpymispaikoistamme, vaikka itse asiassa pidin kaikista. Jälleen aivan uskomattoman idyllinen ja kaunis paikka, avoin ja ystävällinen henkilökunta ja sijainti oli ihanan rauhallinen ja rentouttava. Kylpyhuoneessakin oli pienistä valoista tehdyt tähdet. Sielu lepäsi. Olimme pyöräilleet yli 50 km päivän aikana, joka oli siihen mennessä minun henkilökohtainen ennätykseni, joten olin aika väsynyt.

Västergård

3. päivä Nauvo-Korppoo

Meri! meri!
Kolmantena päivänä keskityimme pääasiassa Nauvoon, joka oli kaiken kaikkiaan niin ihana paikka, että voisin mielelläni mennä pelkästään sinne vähintään viikoksi. En yhtään ihmettele, miksi Nauvo ja auvo rimmaavat. 

Hylkäsimme Saaristotien heti Västergårdin jälkeen ja kuljimme omia teitämme, jotka tosin mainittiin Google mapsissä, mutta joista osa oli paikoin aika pahasti metsittyneitä ja siispä pieni haaste minun Helkamalleni, joka on ihan tavallinen kaupunkipyörä. Nauvon keskustassa jumahdimme useammaksi tunniksi ensin laiturille loikoilemaan ja sitten kun olimme ruokkineet itsemme tämän raskaan työn uuvuttamana, siirryimme rantakallioille jatkamaan makoilua.

Nauvon kirkko on rakennettu keskiajalla ja siten hyvin samanlainen kuin muutkin samalta ajalta tulevat kirkot. Olen itse alunperin Porvoosta kotoisin ja kun on nähnyt Porvoon kirkon on tavallaan nähnyt nuo muutkin, vaikka ne ovatkin kaikki todella hienoja. Nauvon kirkossa on kuitenkin se erityisyys, että sieltä löytyy ensimmäinen suomenkielinen raamattu.

 

Nauvon vierassatama

Nauvon kirkko


Aittamme Faffasissa
Korppoota olikin odotettu, sillä kaikki kyltit Turusta lähtien tiedottivat Korppoosta, eikä esimerkiksi ollenkaan Paraisista tai Nauvosta. Saaristotie kuitenkin vain käväisee Korppoossa, joten tämä tarunhohtoinen kylä jäi meiltä pääasiassa näkemättä. 

Olimme yötä Faffas B&B:ssä aittamajoituksessa. Siisti huussi ja mahdollisuus suihkuun löytyivät aivan aitan vierestä. Rantakin oli kävelymatkan päässä.



4. päivä Korppoo-Iniö


Nyt olikin jännä paikka, sillä tähän mennessä olimme tienneet, että matkan varrella vastaan tulevat lautat menivät jatkuvasti ja myöhäiseen kellonaikaan asti, mutta Houtskarista Iniöön (Mossala-Dalen väliä kulkeva) menevä lautta lopetti päivänsä jo klo 16.15. Tämä oli myös reitin ainoa maksullinen lautta. Hinta on 15 euroa per pyöräilijä. Painelimme siis Korppoosta Houtskarin läpi pahemmin pysähtelemättä  horisonttiin katoavan lautan kuva mielessämme. Lauttamatka kestää noin tunnin, joten uimallakaan merta ei olisi voinut ylittää, vaikka meillä olikin hienot, vedenkestävät, ei-tosin-tiiviit pyörälaukut. 

Houtskarissa Saaristotie oli ehkä kauneimmillaan. Liikennettäkin oli niin vähän, että pystyi pyöräilemään koko ajan vierekkäin ja laulamaan koko pitäjän iloksi Ajetaan me tandemilla sekä muita valittuja klassikoita.

Hötkyily oli tässäkin tapauksessa turhaa ja olimme yli kaksi tuntia etuajassa, joten ehdimme jopa aikaisempaan lauttaan. Iniössä kävimme taas perinteisesti tutkimassa kirkon, joka olikin eri sarjaa edellisten kanssa, sillä se oli rakennettu uskonpuhdistuksen jälkeen. Koruttomassa kirkossa oli muiden kirkkojen tavoin kuitenkin oma pienoislaiva. Merihätään joutunut merimies rukoili usein Jumalaa ja vannoi rakentavansa omaan kirkkoonsa pienoismallin laivasta, jos Jumala vain soisi pelastuksen. Näin kirkkojen laivat kertovat onnellisesti päättyneistä matkoista ja lupauksen pitämisestä.

Olimme yötä Iniön Jumon saarella Bergshagenissa. Paikka avautui oikeasti vasta parin päivän päästä, mutta he ottivat meidät vastaan jo nyt ja vieläpä antoivat oman saunan käyttöönsä hieman kylmettyneille matkalaisille. Koko matkan ajan olin aivan vaikuttunut ja onnellinen siitä, kuinka ystävällisiä ja lämpimiä ihmisiä saaristossa asuu. Näin myös Bergshagenissa. Lisäksi se on silmiä hivelevän kaunis paikka ja ranta on vain kiven heiton päässä.


Bergshagen


5. päivä Iniö-Naantali

Viidentenä päivänä oli tiedossa koko matkan pisin pyöräilytavoite eli noin 75 km. Lisäksi tämä oli ainoa päivä, jolloin satoi aivan antaumuksella. Meillä oli sadeviitat mukana, mutta niissä on niin epämukava pyöräillä, ettemme sitten kuitenkaan käyttäneet niitä, vaan kastuimme Suomen suven kunniaksi. Päivään kuului myös pisin pätkä isoa, vikasta autotietä ilman pyöräilytien mahdollisuutta. Tämä oli koko reissun kurjin juttu, sillä sadetta kamalampaa oli satasta ajavat ohisuihkivat autot, jotka olivat pelottavia sekä niin kovaäänisiä, että jonkin ajan kuluttua korvissa soi.

Kävimme Taivassalossa syömässä ja yritimme murtautua lukittuun kirkkoon siinä onnistumatta. Tosin yritys jäi vain oven surulliseksi tempomiseksi. Taivassalossa kiinnostavin juttu oli tarina Kyynelten kalliosta, jossa aikoinaan tarinan mukaan teloitettiin serkukset lapsensa kera sen vuoksi, että serkkujen keskeinen liitto oli kielletty sukurutsauksen nimessä. Tämä oli minulle uusi juttu, sillä olen elänyt siinä käsityksessä, että me Suomen kansa olemme enemmän tai vähemmän suloisen sukurutsauksen tulosta siihen asti, kunnes polkupyörä keksittiin ja pääsi naapurikylän lempimään. Joka tapauksessa näiden serkusten tapauksessa mieheltä hakattiin käsi ja pää poikki ja hänet haudattiin siunaamattomalle maalle, joka oli tuona aikana paha rangaistus, sillä pääsy taivaaseen meni tätä kautta suorastaan mahdottomaksi. Nainen sai ensin katsoa miehensä kohtalon, jonka jälkeen hänet poltettiin. Heidän vauvansa hukutettiin kiehuvaan veteen.

Naantalin aurinko ei pettänyt tälläkään kertaa ja sade loppui perille saavuttaessa. Alunperin suunnitelmana oli jatkaa Turkuun asti, mutta Turun hotellit olivat täynnä ja loppujen lopuksi Naantali oli ehkä parempi juttu. Olimme kauniissa Bridget-hotellissa kaksi yötä. Huone oli aivan tajuton ja suosittelisin sitä erityisesti pariskunnalle, joka haluaa viettää romanttista aikaa yhdessä. Meillä oli oma ulko-ovi sekä oma sauna ja huone oli sisustettu niin aatelisesti, että minä pieni märältä koiralta haiseva pyöräilijä en alkuun uskaltanut koskea mihinkään, vaan seisoin vain huoneen nurkassa. Hinta oli tietenkin huomattavasti kovempi kuin saariston aittamajoituksissa.



Naantalista oli helppo sukkuloida Turkuunkin katsomaan Turun linnaa. Itse Naantali on niin kaunis, ettei sieltä välttämättä tarvitse lähteä minnekään. Vanha kaupunki vei sydämen mennessään. Varsinkin kun lämpö hiveli kasvoja ja vesi kimalteli. Omassa kotikaupungissa Helsingissä satoi.

Kaiken kaikkiaan Saariston Rengastie oli upea kokemus ja melko matalan kynnyksen aloitus pitkän matkan pyöräilyharrastusta suunnitteleville. Jotkut vääntävät koko rengastien yhdellä kertaa, mutta matkalla on niin paljon nähtävää, että minä suosittelisin rauhallista elämyksellistä lähestymistapaa ja säästäisin itsensä ruoskimisen spinning-tunnille. Lisäksi matkalla sai nauttia kesästä ja luonnosta lähes kokonaan ilman pistäviä ötököitä, mikä on aika upea juttu. Kaupunkilainen aina haaveilee maalle menosta, kunnes mäkäräiset, hyttyset ja paarmat tulevat ja tekevät elämästä helvettiä. Noiden demonien sijaan näimme kauriita, ketun, pari kuollutta käärmettä, lukuisia lintuja ja vain kaksi paarmaa, joista toisen äiti tappoi niin että vessan peili ui veressä. Punkkeja kuulemma löytyy, mutta me selvisimme ilman iskua.