sunnuntai 27. heinäkuuta 2014

Hylätyt huvilat

Laajasalossa on metsä, joka kätkee sisuksiinsa hylätyn maailman. Se on pieni välähdys tulevaisuudesta, ajasta, jona sivilisaatio on tuhoutunut. Ihmiset ovat kadonneet tai ehkä jotkut selviytyivät ja kiertävät nyt maata pieninä ryhminä, välttäen muita.


Todellisuudessa kyseessä on huvila-alue, Kruunuvuori, jonka rakentaminen aloitettiin 1800-luvun lopulla. Huviloissa ehti vuosien varrella asua aatelisia, ja kesää siellä viettivät myöhemmin myös esimerkiksi muutamat Suomen kommunistisen puolueen jäsenet. Lopun alku lähti käyntiin, kun liikemies Aarne Aarnio osti alueen 1950-luvulla tarkoituksenaan rakentaa Kruunuvuoreen uusi asuinalue. Suunnitelmat hukkuivat kuitenkin byrokratian syövereihin, kun aluetta ei saatu uudelleenkaavoitettua. Vanhat huvilat jäivät paikoilleen ja aika, luonto sekä spray-purkkeja omistavat ihmiset ottivat paikan omakseen.



Tuloksena on hieman aavemainen, kaunis ja äärettömän kiinnostava raunioiden kokoelma, joiden löytäminen metsän keskeltä on myös oma pieni seikkailunsa. Alue itsessään ei ole vaikeasti löydettävissä. Otat vain bussin 88 Herttoniemen metroaseman vierestä, ajat päätepysäkille asti, kävelet Päätien loppuun ja käännyt oikealla. Portista metsään ja sitten vain etsimään. Suurin osa huviloista sijaitsee lähellä pientä lampea, mutta niiden löytäminen varsinkin kesällä on haasteellista. Olen melko varma, että vaikka olen käynyt ihailemassa huviloita kahdesti, niin en varmasti ole nähnyt niistä kaikkia.


Kaikki on katoavaista. Katoavaisuus voi silti olla kaunista.



lauantai 26. heinäkuuta 2014

Mitä tehdä kun ei huvita juosta?

Minusta urheilu on silloin parhaimmillaan, kun kaikki rehkiminen tapahtuu ikään kuin huomaamatta, sivutoimintona. Eli kun tekeminen on niin hauskaa, ettei edes tule mieleen, että tässähän minä pistän itseäni komeasti liikkeelle, onpas terveellistä. Siksipä esimerkiksi tankotanssi tai mikä vain tanssi itse asiassa tai kiipeily tai vaikka parkour ovatkin niin palkitsevia, sillä ne ovat leikkiä ja iloa, eivät itsensä kidutusta.

Vastavuoroisesti inhoan sitä, kun ihmiset tuovat esille liikunnan laihdutuspuolta. Että itseään pitäisi rankaista salilla tai lenkkipolulla, koska on tullut taas syötyä niin paljon. En nyt aina ole ihan tyytyväinen siihen, mitä kaikkea laitan suustani sisään, mutta päätavoite mielestäni on kuitenkin se, että ruoan pitäisi olla nautintoa, joka ei jälkikäteenkään aiheuta herkuttelijalleen häpeää tai alemmuudentunteita. Ehkä tämä motivoi joitakuita, mutta minua ottaa päähän, kun joulun jälkeen salillani tarjottiin vain Kinkunmuokkaus-nimisiä jumppia tai kun ohjaaja muistuttaa, miten upeasti rasva palaa. 

Haluaisin muutenkin elää aktiivista elämää. Löhöily on ihanaa, mutta minusta alkaa tuntua, että elämäni valuu hukkaan, kun teen sitä liikaa. Lisäksi haluan pitää itseni toimintakuntoisena myös vanhana, sillä vaikka tietenkin voi joutua myös huonon tuurin uhriksi, niin omilla valinnoilla on silti suuri merkitys. Vaikeutena on kuitenkin se, että pitääkseen itsestään kokonaisvaltaisesti huolta, pitäisi ihmisen tehdä voima- ja kestävyystreeniä sekä venytellä. Suurin ongelma minun kohdallani on kestävyystreeni, kun en oikeasti tykkää juosta, pyöräillä tai uida. Pidän tosin juoksutapahtumista, mutta niitä nyt ei joka viikko järjestetä. Pidän myös siitä, että pyörällä pääsee paikasta toiseen, mutta pyöräily pyöräilyn vuoksi, blaah. Uiminen on vain tylsää. Eli mikä neuvoksi?

Jos joku lähtisi aina lenkkiseuraksi, niin ongelmaa ei olisi. Sitten saisi hengailla kaverin kanssa ja juokseminen tapahtuisi siinä sivussa. En ole kuitenkaan onnistunut huijaamaan ketään vierelleni lenkille tarpeeksi usein. Onneksi tämä moderni, ihastuttava älypuhelinten aika tarjoaa seuraa myös minulle. Olen jo useamman kuukauden juossut yhdessä zombien kanssa (se on myös intiaaninimeni). Tämän on mahdollistanut iki-ihana zombies, run! -app. Käytännössä kyse on intervallitreenistä, joka on piilotettu moniosaiseen seikkailukertomukseen, jossa pääsee auttamaan kuvitteellisen kylän asukkaita. Kun juonta ei kuljeteta eteenpäin, saa kuunnella omia biisejä ja kun zombin örinä alkaa kuulua kovempana kuulokkeissa, niin pistetään niin täysiä menemään kuin jaksaa. Välillä kerätään reissulta kaikenlaista kuvitteellista irtosälää, joita sitten hyödynnetään omassa tukikohdassa, jota voi rakentaa palkinnoksi aina lenkin jälkeen. Zombitakaa-ajon voi myös ottaa pois päältä, jos ei jaksa intervallata (minusta se on tosin koko pelin hauskin osa). Näin olen ainakin hetkellisesti saanut huijattua itseni juoksemaan ilman, että se olisi kidutusta ja kaiken lisäksi, mikä parasta, kun zombiapokalypsi alkaa, olen valmis.

Appin virallinen mainoskuva. Ei siis minun piirtämäni.

Myös joku muu lenkkipolullani tietää, miltä tuntuu, kun zombit ajaavat takaa.

torstai 24. heinäkuuta 2014

Suppausta Hietsussa

Tein vihdoinkin pikkuisesta haaveesta totta ja kävin kokeilemassa suppausta. Suppaus eli sup-lautailu tarkoittaa stand-up paddlingia eli suomeksi siis seisten melontaa.

Bikinit vaatteiden alla suuntasimme ystäväni kanssa Hietaniemen rannalle, jossa lautoja saa varata kahdellakymmenellä eurolla tunniksi käyttöönsä. Sää oli mitä mainioin, joten ei ollut ihme, ettemme olleet ainoita, jotka olivat saaneet saman loistavan idean. Onneksi varauksen tekeminen onnistui tunnin päähän ja jäimme rannalle innokkaina odottamaan vuoroamme marjojen ja juuston kera.

Olimme molemmat ensikertalaisia, mutta onneksi saimme jonkin verran opastusta lautojen vuokraajalta.  Lauta kiinnitettiin ensin narulla omaan nilkkaan, sitten vietiin vesille ja lopuksi nousin itse kyytiin. Melominen aloitetaan polvillaan, kädet leveällä otteella yhdeksänkymmenen asteen kulmassa. Kun tuntui varmalta, sai nousta melomaan seisten jalat lantionlevyisessä haarassa. Eteenpäin pääseminen oli helppoa, tosin aallokkoa oli sen verran, että päästäkseni suoraan, meloin käytännössä vain toisella puolella. 

Lenkki nilkassa lisää turvallisuuden tunnetta, mutta lauta on sen verran jämerä mötikkä, ettei se kaadu tai muutenkaan helposta hätkähdä, joten sillä on aika helppo seistä. Minä olen kovemman luokan säätäjä, mutten silti onnistunut putoamaan kertaakaan, vaikka jopa joogasimme laudoilla. Oli se kyllä jänskää tervehtiä aurinkoa meren päällä. Muutenkin aivan ihana reissu. Merellä, oma lautta mukavasti jalkojen alla, tunsin vapauden, minkä vain vesillä olo voi antaa, kauniissa maisemissa, ystävä vierellä. Elämä on ihanaa.

Lautoja odottamassa retkelle pääsyä

keskiviikko 23. heinäkuuta 2014

Saarella nimeltä Sisä-Hattu

Ihan huippua kun kesä on vihdoin tullut. Tätä olen odottanut koko vuoden. Kesä, kuinka sua kaipasin! Kuin uskollinen munkki, olen käynyt harjoittamassa epäjumalan palvontaani jopa kolmella eri rannalla, loikoilun merkeissä tietenkin. Näistä erityisimmästä haluan kertoa teille tarkemmin.

Helsingissä on pikkuinen saari nimeltä Sisä-Hattu. Sen näkee hyvin Lauttasaaren rannalta, eikä se sieltä katsottuna näytäkään kovin ihmeelliseltä. Se on vain pieni kallioinen saari, jossa ei ole mitään ja jonne voisi ehkä soutaa veneellä, jos välttämättä haluaisi. Sisä-Hattu on kuitenkin erityinen, sillä vaikka se on aika kaukana rannasta, sinne voi kahlata. Laskuvedellä reitti näkyy hyvin, eikä vesi yllä kuin nilkkoihin asti. Nousuvedellä on haastavampaa, mutta jos ei harhaudu vedenalaiselta polulta, onnistuu ylitys pahemmin kastumatta silloinkin. 

Sisä-Hattu
Laskuvedellä vettä on vain nilkkoihin
Kävin itse ensimmäisen kerran saaressa juuri nousuveden aikaan. Silloin oli vieläpä jonkin verran merenkäyntiä, joten pohjaa ei edes näkynyt. Oli jännittävää tunnustella tiensä läpi aaltojen ja kovin palkitsevaa, kun pääsi perille. Sinne ei pahemmin tehnyt mieli jäädä silti, koska sää ei ollut ollenkaan hyvä, vaikka olikin lämmin. Tällä viikolla oli ihana helle ja otimme aurinkoa useamman tunnin.



Saari on tosiaankin pieni ja kallioinen. Siellä kasvaa vähän puita, ruusupensaita ja muitakin kukkia. Ihmiset ovat aikojen saatossa kaivertaneet kallioihin viestejä, eikä pelkästään suomeksi. Saarelle pääsee keskustasta sekä 65A- että 66A-busseilla. Ajaa vain päätepysäkille asti Lauttasaareen ja suuntaa rannalle. Saari on vasemmalla, kun katse on merelle päin. Kahlaustie löytyy kun menee rannalla paikkaan, jossa Sisä-Hattu on suoraan edessä. 
Esimerkiksi tällaisia. Olisi hauska tietää mitä siinä lukee.

Vaikka saaresta varmasti tietävät monet, vähintään alueella asuvat, niin siellä tuntuu, että on jossakin salaisessa paikassa. Omalla salaisella saarella.


sunnuntai 20. heinäkuuta 2014

Lisää lempipaikkoja: Helsingin mäkihyppytorni

Mäkihyppytorni koko komeudessaan
Kun mietin, mistä lempipaikoista Helsingissä kertoisin, niin päässäni alkaa soida Sininen ja valkoinen: "Kertoisinko köyhyyden, laudat edessä ovien vai sen kaiken rikkauden, kunnes tiesin vastauksen..." Se on aika höm, no sellainen laulu, josta en enää niin pidä, mutta pienenä kolmasluokkalaisena tykkäsin siitä hirveästi. Koko meidän luokkamme piti siitä. Pyysimme sitä aina uudestaan ja uudestaan musiikin tunneilla ja kun lauloimme sitä, haaveilin, että laulun tekijä tulisi luokan ovesta sisään ja näkisi että laulamme hänen lauluaan ja tulisi siitä iloiseksi.

Helsingissä on hirveästi kivoja paikkoja. Fanitan ehdottomasti kaikkia perusmestoja täällä, kuten Suomenlinnaa tai vaikka Seurasaarta, mutta ne ovat sellaisia, jotka kaikki tietävät. Erityisiltä tuntuvat ne paikat, jotka eivät ole ihan kaikkien tiedossa tai ainakaan niitä ei löydy mistään Lonely planet -oppaista. Niiden ei tarvitse olla mitään Kiinan muurin tai edes Helsingin tuomiokirkon tasoa, mutta niissä on sitä jotain, jonka vuoksi niissä käy ja ne haluaa näyttää ystävilleen, rakkailleen. 

Esimerkiksi Porvoossa on yksi minulle tärkeä rakennus, jonka löysin sattumalta yhden parhaista ystävistäni kanssa. Sen ympärillä on autojen hautausmaa, jopa yksi hylätty bussikin löytyy sen pihalta. En edes tiedä, mitä varten se rakennus on, mutta sen katolle pääsi kiipeämään suhteellisen helposti ja siellä sitten kävin silloin tällöin viikonloppuisin istumassa. En minä sinne turistibusseja ohjaisi, mutta se on silti merkityksellinen paikka.

Treenin paikka
Minä laskisin tästä alas vain jos perhettäni uhattaisiin aseella

Yhden tällaisen paikan näytti minulle ystäväni, joka asuu lähellä Siilitietä. Siellä, Herttoniemen liikuntapuiston vieressä olevalta mäeltä löytyy nimittäin mäkihyppytorni. Torni muistuttaa kovasti Linnanmäen vanhaa vuoristorataa. Sinne pääseminen vaatii kuitenkin kahta asiaa: 1. Ei saa pelätä liikaa korkeita paikkoja. Se on jonkin verran huojuva pakkaus, eikä kaikilta osin aivan elämänsä kunnossa. Siinä sitten miettii, että jotkut ovat oikeasti hypänneet täältä. 2. Ihmisessä täytyy olla pieni ripaus Nuuskamuikkusta. Torni on nimittäin lukollisella portilla suljettu, mutta portin yli pääsee todella helposti, jos vain jaksaa nostaa itsensä sen yli ja kestää sen henkisen kivun, joka tulee sääntöjen rikkomisesta. Näkymät ovat upeat.



torstai 17. heinäkuuta 2014

Mostarin sillalla

Mostarin kuuluisa silta minareetista ihailtuna
Bosnia-Herzegovina on yksi kiinnostavimmista maista, jossa olen vieraillut. Siksi se ansaitsee mielestäni ihan oman postauksen, vaikka olimmekin siellä vain muutaman päivän. Sen historian vaiheet osana Ottomaanien valtakuntaa, Itävalta-Unkaria, kommunistista Jugoslaviaa ja lopulta kohti väkivaltaisesti käyntiin lähtenyttä itsenäisyyttä, ovat jokainen jättäneet maahan oman kiinnostavan, traagisenkin osansa. Turistina voi halutessaan vain keskittyä siihen, että maa on kaunis. Sodan jäljet on pääosin siivottu, varsinkin idyllisistä vanhoistakaupungeista ja luostareista. Uutta rakennetaan jatkuvasti. Luonto on uskomaton. Kuitenkin se, mikä vähän kolkutti takaraivossani jo Kroatiassa, nousi Bosnia-Herzegovinassa jatkuvaan pohdintaan. Sota nimitäin.

Ottomaanikodin (museo) sisäpiha
Kadulla kävellessä kaikki on rauhallista. Mostarin vanhakaupunki on täysin korjattu. Asuimme nuo muutamat päivät asunnossa, joka sijaitsi aivan vanhan rintaman vieressä. Sen uutuutta hohtavien rakennusten seurassa nököttävät vanhojen kotien, kauppojen ja pankkien rauniot, jotka luonto on ottanut valtaansa. Ammunnan jäljet seinissä muistuttavat ajasta, kun tiellä ei ollut turvallista kulkea. Kun kroatit olivat toisella puolella, bosniakit toisella ja serbit vuorilla, jotka reunustavat kaupunkia.

Maailma ilman ihmisiä
Lueskelin muiden kokemuksia netistä ennen reissua ja huomasin, että monia suomalaisia keskustelupalstoilla jotenkin pelottaa Bosnia-Herzegovinaan meno. Ihan turhaan. Vaikka sota paikoitellen näkyy, se on kuitenkin ohi. Mostar on erittäin turistiystävällinen kaupunki, jossa on paljon kaunista ja kiinnostavaa nähtävää ja koettavaa. 

Iltaisin satoi
Mekin tietenkin turisteilimme antaumuksella. Mostarin vanhakaupunki on komea. Se on erityisen kuuluisa vanhasta keskiaikaisesta sillastaan, joka ei ole enää oikeasti vanha, sillä se räjäytettiin sodassa ja rakennettiin sittemmin takaisin. Sukeltajapojat hyppivät sillalta alas joka päivä, jos vain saavat turisteilta tarpeeksi rahaa. Ei muuten mikään ihan kevyt hyppy, sillä sen lisäksi, että pudotus on valtava, niin vettä ei ole alla kuin muutama metri, joten jos hyppää väärin, niin todennäköisesti vammautuu tai kuolee. Sitä sitten miettii, että maksaisiko enemmän kun hullu mies noin vaarantaa henkensä vai ei ollenkaan juuri samasta syystä.

Oli jännittävää käydä ensimmäistä kertaa elämässään moskeijassa ja kiivetä minareettiin, vaikka kyseinen moskeija ei ollutkaan enää aidossa käytössä. Kiinnostavaa oli myös, että melkein mistään ruokakaupoista ei saanut ollenkaan punaista lihaa ja kaikki maito oli (omasta suppeasta ja nirsosta näkökulmastani) pahaa, sillä se oli ultrapastöroitua.

Počitelj
Aivan lähellä Mostaria on myös monia hienoja kohteita. Kaunein näistä oli Kravicen vesiputoukset, jossa pääsee uimaankin upeiden vesiputouksien äärelle. Kiinnostavin oli Počitelj. Ennen kuin ottomaanit saapuivat alueelle, Herzegovinan asukkaat yrittivät valmistautua tulevan hyökkääjän varalle rakentamalla linnoituksen, Počiteljin. Linnoitus oli aivan urpon pieni sellaiselle valloittajalle kuin ottomaanit ja se valloitettiinkin heti. Ottomaanit eivät kuitenkaan laittaneet paikkaa maan tasalle, vaan ottivat sen itse käyttöönsä ja nykyään linnake on pieni kylä moskeijoineen. Kylässä jopa asuu päälle tusinan perhettä.

Vierailun arvoinen kohde on mielestäni myös dervissimunkkien luostari, joka sijaitsee jyrkän vuoren suojassa joen vieressä. Vuoren päällä on lisäksi herttuan linna, joka ei liity noin muuten dervisseihin. Linna on kuitenkin tärkeä, sillä kyseisen herttuan mukaan on koko Herzegovina nimetty. Sana tarkoittaa nimittäin herttuakuntaa. Dervissimunkit edustavat yhtä islamin haaraa. Heidän tavoitteenaan on palvella Jumalaa ihailemalla sitä kaikkea kaunista: luontoa, musiikkia, runoutta, minkä hän on luonut ja hiljentyä sen äärellä tai tanssia itsensä ekstaasiin asti ja olla näin lähempänä Jumalaa. Ei yhtään huonompi suunnitelma. Jos minulta kysytään, niin tällaista uskonnon pitäisikin olla. Tietenkin heitäkin on ajan saatossa vainottu ja katsottu muutenkin kieroon. Keitä nyt ei olisi.

Kravicen vesiputoukset
Och samma här
Dervissiluostari
Matkan vaikuttavin kokemus oli iToursin järjestämä Death of Yugoslavia -kierros. Olin lukenut siitä netistä ja se oli saanut huippuarvostelut, joten olin aivan täpinöissäni. Opastus olikin mahtava. Opas Miran avasi upeasti niitä syitä ja tapahtumia, jotka johtivat Jugoslavian syntyyn ja lopulta sen väkivaltaiseen tuhoon. Kävimme todella kiinnostavissa kohteissa, kuten hylätyssä maanalaisessa taistelulentokoneiden säilytyspaikassa, joka oli aivan valtava. Kun huusi pimeään, kaiku vain jatkui ja jatkui, loputtomasti. Jos käyt ikinä Mostarissa ja olet ollenkaan kiinnostunut Jugoslavian hajoamisesta, niin tämä on aivan pakollinen juttu sinulle. Vaikka olen lukenut aiheesta itsenäisesti, tuntui tämä kokemus silmät avaavalta. En oikeastaan halua kertoa kierroksen kohteista enempää, jos vaikka joku innostuu menemään sille.
Nämä styroxipalat oli joskus maalattu kallioseinämän kaltaiseksi peittämään
piilossa oleva lentokonevaraston suuaukko.
Kaksikymmentä vuotta sodasta ja edessä on valtio, joka korjaa itseään pala palalta. Joskus mietin, miten kaikki voivat vain jatkaa eteenpäin ja unohtaa sen kaiken pahan mitä tapahtui. Siitä on niin lyhyt aika, että nykyiset aikuiset olivat paikalla silloin. Vanha katkeruus ja epäluottamus ovatkin vielä sen verran nahoissa monilla, että se onkin vaikeaa. 

Hallintokin on järjestetty erittäin monimutkaisesti. En nyt rupea sitä tässä availemaan. Hyvä, jos itse kunnolla edes ymmärrän sitä. Mutta kuvaavaa on, että maalla on yksi pääkaupunki, kaksi poliittisesti erillistä aluetta (Bosnia-Herzegovinan federaatio ja Bosnian Serbitasavalta) ja kolme presidenttiä. Vaikka valtion nimi on Bosnia ja Herzegovina, ei näillä kahdella alueella ole kuin maantieteellistä merkitystä. Vaaleissa on pakko äänestää niitä poliittisia puolueita, jotka edustavat sitä etnistä ryhmittymää, johon itse kuulut. Tärkeimmät puolueet, kommunistista puoluetta lukuunottamatta, ovatkin puolueita, jotka ajavat erityisesti juuri serbien tai kroaattien tai bosniakkien asioita. Tämä tuntuu minusta melko tehottomalta ja suorastaan rampauttavalta. 

Tilaukseen tarvitsisi enemmänkin kunnon propagandakoneistoa tukemaan yhteistunnetta. Esimerkiksi kunnostamalla upea, mutta aivan hunningolle jätetty partisaanien hautausmaa Mostarissa, jossa lepäävät yhdessä kaikki uskontoon tai mihinkään muuhun katsomatta ne, jotka yhdessä taistelivat Bosnia-Herzegovinan itsenäisyyden puolesta. En yleensä ole mikään nationalismin kannattaja, mutta tässä tapauksessa pieni määrä yhteenkuuluvuuden tunnetta tekisi varmasti terää.

Kuitenkin tavallisten ihmisten päivät ovat ihan samanlaisia kuin meilläkin. Ilot, huolet, puheenaiheet samoja. Sää on samanlainen ihmettelyn aihe kuin meillä Suomessakin tänä kesänä, sillä lähes joka ilta on satanut. Yhteiselo on yllättävän nopeasti luonnistunut yllättävän hyvin. Koulutetummissa luokissa ihmiset eivät välitä enää niin paljon, mistä toinen on tullut. Onneksi he pystyvät tähän. Pakkohan meidän ihmisten on. Kaiken tämän sodan keskellä, joka ei tunnu loppuvan maailmasta koskaan. Joskushan niiden konfliktien on loputtava. Joskushan?

Szymborskalla on kaunis runo aiheeseen liittyen. Miten sota on kaiken loppu, mutta sen jälkeen on uusi alku: siivouksen ja unohtamisen aika, kunnes kukaan ei enää muista millaista sota oli ja miksi sitä edes käytiin. Sen runon haluan vielä jakaa kanssanne.

LOPPU JA ALKU

Joka sodan jälkeen
jonkun pitää siivota.
Minkäänlainen järjestyshän
ei synny itsestään.

Jonkun pitää työntää
tiilimurska tien sivuun,
jotta täydet ruumisvaunut
mahtuvat ajamaan.

Jonkun pitää sukeltaa 
liejuun ja tuhkaan
sohvan vietereihin
lasinsiruihin 
ja verisiin rääsyihin.

Jonkun pitää hilata
hirsi seinän tueksi,
jonkun laittaa lasit
ja nostaa ovi saranoille.

Ei se kelpaa kuviin 
ja vaatii monta vuotta.
Kamerat ovat jo matkalla 
kohti toista sotaa.

Sillat pitää rakentaa
ja uudet asemat.
Hihansuita kääritään 
riekaleiksi asti.

Joku luuta kädessään
muistelee entisaikoja.
Joku kuuntelee
nyökytellen päätään,
joka pysyi harteilla.
Mutta jo aivan lähellä 
alkavat jotkut kiemurrella,
sillä heitä pitkästyttää.

Joku vielä toisinaan 
kaivaa esiin pensaan alta
ruosteensyömiä perusteita 
ja kantaa ne jätekasaan.

Ne, jotka tiesivät,
mistä oli kysymys,
tekevät tilaa niille,
jotka tietävät vähän.
Ja vähemmän kuin vähän.
Ja lopulta eivät mitään.

Nurmella, joka on peittänyt
syyt ja niiden seuraukset,
jonkun pitää loikoilla
heinänkorsi hampaissaan
ja tuijotella taivasta.




keskiviikko 16. heinäkuuta 2014

Kroatiassa

Sanakirjassa riittäisi, että sanan paratiisi vieressä olisi kuva Kroatiasta. Kaikki ymmärtäisivät kyllä. Kroatia on niin kaunis ja lämmin (sekä ihan ilmastollisesti kuin ihmisten suunnalta), että sinne haluaa palata takaisin, vaikka yleensä matkaillessa minulla on enemmänkin uusien maiden vallottajameininki päällä. Nyt olin toista kertaa Kroatiassa. Tosin uusilla seuduilla, mutta jälleen ihanalla rannikolla saaristossa pyörimässä. Lisäksi teimme reissun aikana uuden valloituksen: Bosnia-Herzegovinan Mostarin. Kerron siitä vaikka seuraavassa postauksessa lisää, sillä minusta tuntuu, että tämänkin lukemisessa tulee olemaan pituuden vuoksi haastetta.

Kotisatamamme oli Split. Lentokone lensi sinne ja sieltä oli helppo sukkuloida kaikkiin muihin paikkoihin, sillä sieltä on hyvät lautta- ja bussiyhteydet saarille, kaupunkeihin ja muihin kiinnostaviin paikkoihin. Bussilla matkustaessa täytyy kuitenkin ottaa huomioon, että matkat kestävät käytännössä katsoen ikuisesti. Osaltaan tämä johtuu siitä, että maa on niin vuorinen, ettei minnekään niin vain hurauteta. Toisaalta se johtuu myös siitä, että meno on aika tehotonta. Pidemmilläkin reissuilla tsekataan kaiken maailman pikkupysäkit läpi. Pysäkille kannattaa tulla ajoissa ja olettaa, että bussit ovat myöhässä. Tavaroiden laittaminen alakonttiin maksaa ekstraa. Bussikuski tarvitsee henkistä tukea, joten kuskeja on yleensä kaksi tai kolme, jonka vuoksi etupenkille ei saa mennä istumaan ja kuskeista vähintään yksi ajaa usein kuin hullu. Koska kuskeja on useampi, eivät he ole aina ihan selvillä, mitä kukakin on tehnyt, joten välillä liput tarkistetaan useamman kerran. No, perille pääsi silti aina.

Kroatiassa (kuten Bosnia-Herzegovinassakin ja varmaan kaikkialla muuallakin, missä vaan irtoaa) ollessa kannattaa minun mielestäni ehdottomasti ottaa kotimajoitus eli että elelee jonkun paikallisen kotona. Joskus tämä tarkoittaa kokonaan omassa käytössä olevaa asuntoa, joskus yhtä huonetta ja joskus, että nukut jonkun sohvalla. Se on halpa, mukava ja kiinnostava tapa asua. Heti kun tulet ihan mihin vain kaupunkiin ja nouset bussista tai lautasta tai millä nyt tulitkaan ulos, niin joukko ihmisiä, yleensä ystävällisen näköisiä mummoja, kohottaa sinulle käsissään kylttejä, joissa tarjotaan ehdotusta tulla tällaiseen majoitukseen. Jos tämä on liian jänskä tapa matkustaa, niin monet tarjoavat kotejaan myös netissä. Minäkin varasin kaikki kotimme etukäteen sieltä.

Näköala ensimmäisen asuntomme parvekkeelta

Splitissä on helpointa ensiksi suunnata keskustaan vanhaankaupunkiin ja siellä erityisesti Diocletianuksen palatsiin, jonka takia ja ympärille Split on myöhemmin rakentunut. Palatsin rakennutti Rooman keisari Diocletianus 300-luvulla ja se on ihmeen hyvin säilynyt. Ei varmaan vähiten sen vuoksi, että sen olemassaolo unohtui keskiajan jälkeen ihmisiltä vuosisadoiksi aina 1700-luvulle asti. Diocletianus oli itsekin aivan ihmetapaus Rooman keisariksi, sillä hän jäi eläkkeelle ja kuoli vanhana omassa sängyssään. Rooman keisareilla oli nimittäin aivan ehdoton muoti-ilmiö kuolla väkivaltaiseksi. Erityisen upea oli vuosi 69, jolloin Roomalla ehti olla yhden vuoden aikana neljä keisaria. Heistä kaksi teki itsemurhan ja kaksi joutui omien sotilaidensa tappamaksi. 

Itse nautin eniten Splitissä Marjan puistometsäalueesta. Portti sinne sijaitsee melko lähellä keskustaa ja kun on ensin kiivennyt jonkin verran portaita, pääsee palkinnoksi upealle näköalapaikalle. Kävelimme koko Marjanin ympäri, mikä on jo jonkinmoinen taival, mutta ihan käveltävissä ja niin kaunis reissu, että kilometrit taittuvat ihan huomaamatta. Pidimme tosin lekottelu- ja uintitauon Bene-rannalla, jonka vierestä löytyi vielä iloksemme ulkoilmasali. En ole tosin ikinä ennen treenannut salilla a) jonne on merinäköala, b) kaikki välttävät ehdottomasti katsekontaktia ja tuntuvat muutenkin aivan totaalisen vaivaantuneilta toisistaan c) kesämekossa. Nyt tuli kaikki hoidettua kerralla. 

Sali merinäkoalalla
Meillä oli tämän kasvin kanssa diili. Se antoi minun ottaa itsestään kuvan ja
vastavuoroisesti se laittoi minun jalkani täyteen pikku piikkejä, joita oli vaikea
irroittaa ja jotka sattuivat.
Muitakin rantoja löytyy. Suosituin on aivan keskustan vieressä oleva Bačvice. Pidin siitä huomattavasti vähemmän kuin edellä mainitusta Benestä. Se oli roskainen, vaikka onkin saanut puhtaan rannan kunnialipun ja aivan täynnä porukkaa, mistä johtuivat roskat. Ihmiset ovat sikoja. Lisäksi poltin itseni Bačvicessa. Se ei ole tietenkään rannan vika. Olin vain ihan tyhmä taas vaihteeksi, enkä laittanut kunnolla aurinkorasvaa. Mutta ei pelkkää huonoa, ettei hyvääkin. Siellä oli nimittäin sellainen pumpattu vedenpäällinen seikkailurata, mikä oli aivan huippu. Parhaat, kauneimmat ja puhtaimmasta rannat löytyvät kuitenkin muualta kuin Splitistä.

Jihuu!
Splitissä on paljon tekemistä, shoppailua, syöpöttelyä ja näkemistä. Emme löytäneet mitään aivan superhuippuja ravintoloita. Kroatiassa on kuitenkin aivan mahtavia ravintoloita, mitkä löytyivät ensimmäisellä reissulla. On ainakin pakko suositella Dubrovnikissa sijaitsevaa Lady Pipi -ravintolaa, jonka edessä on erittäin revittelevästi pissaava naispatsas ja sisällä ehkä paras ruoka ikinä. Sinne saattaa joutua vähän jonottamaan, mutta se on todellakin menetetyn ajan arvoista. Splitissä vihannestori oli aivan hitti. Kasvisten lisäksi sieltä löytyy myös muun muassa erilaisia lihoja ja maitotuotteita. Joka päivä ostimme kaikenlaisia marjoja ja hedelmiä, eivätkä ne edes maksaneet paljon mitään. Hiveli tämän pihin ihmisen lompakkoa, kun ei tarvinnut maksaa marjoista mansikoita.

Pina Colada on herkkua
Teimme Splitistä pari päiväreissua sekä kaksi pidempää matkaa Plitvicen luonnonsuojelualueelle sekä Bosnia-Herzegovinan puolelle Mostariin, joissa olimme molemmissa pari-kolme yötä. Ensimmäinen Splitin ulkopuolinen kohteemme oli Bračin saari. Kaikille Splitin lähisaarille lähtee satamasta esimerkiksi Jadrolinijan laivat. Lippuja ei voi ostaa etukäteen, vaan samana päivänä kannattaa mennä noin ennen puolta tuntia lautan lähtöä lippuluukulle ja siitä sitten lauttaan.

Supetar
Matka Bračin suurimpaan kaupunkiin Supetariin kestää vain 50 minuuttia. Me emme jääneet sinne kovin pitkäksi aikaa, sillä meitä kiinnosti eniten Bolissa sijaitseva kuuluisa Zlatni ratin ranta, joten melko pian nappasimme bussin sinne. Olen iloinen, että kävimme Bolissa, sillä se oli oikein sievä pieni kaupunki ja ranta oli toki hieno, mutta jos on odottanut jotain satumaista, niin joutuu pettymään. Monet olivatkin pettyneet, minkä kuuli kun salakuunteli naapurilöhöiliöiden keskusteluja (olen hirveä kyylä). Ranta näyttää komealta ylhäältäpäin, kuten se kaikissa mainoksissa kuvataankin, mutta ihmiskorkeudelta se on melko perus pikkukivinen, hassun muotoinen ranta, jolla on kyllä komea vuori taustalla ja hohtavan puhdasta vettä, mutta tämä tilanne on valoilla tyyliin kaikilla Kroatian saariston rannoilla. Ottaen huomioon, että sinne pääseminen vaatii lauttamatkan lisäksi 70 minuutin bussimatkan suuntaansa, voi ymmärtää monien pettymyksen. Bussimatkan näkymät olivat tosin mahtavat ja alkaa arvostaa elämäänsä uudella tavalla, kun bussi suhii kovalla kyydillä pitkin kapeita ja mutkittelevia vuoristoteitä.

Zlatni Rat ylhäältä päin on komea. Kuva Szabolcs Emich

Zlatni rat todellisuudessa. Monia harmitti myös, että se oli pikkukiviranta,
vaikka kaikki tuolla ovat. Hiekkarannat ovat feikkejä.
Mutta voiko hiekkarannalla tehdä tämmöisen?
Nim. Kysynpä vaan


Plitvicen suurin vesiputous
Saarista puheen ollen pidin Bračia enemmän Hvarin saaresta. Splitistä pääsee lautalla sekä Hvarin suurimpaan ja tunnetuimpaan kaupunkiin, joka on myös nimeltään Hvar sekä Hvarin vanhimpaan kaupunkiin Starigradiin. Me menimme näistä jälkimmäiseen, sillä lautat kulkevat sinne ja sieltä pois huomattavasti tiuhempaana. Matka kestää kaksi tuntia suuntaansa. Olin jotenkin ihan kuollut Hvarissa, sillä olimme kävelleet joka päivä aivan hulvattomasti ja Plitvicessä vieläpä vähällä polttoainetarjonnalla. Lisäksi kuten jo kerroin olin onnistunut palamaan rannalla edellisenä päivänä. Olin käytännössä pieni keitetty rapu, joka olisi tahtonut vain etsiä sopivan kolon ja mennä nukkumaan tai lukemaan kirjaa nimeltä The unexpected pilgrimage of Harold Fry, jota olin lukenut lauttareissun ja joka oli niin hemmetin hyvä, että keskittyminen muihin asioihin rakoili. Tästä huolimatta tykkäsin Hvarista. Kaunis saari, kaunis kaupunki, puhdas vesi, reissun paras ruoka. 

Plitvicen kansallispuisto oli henkeäsalpaava. Vietimme yli neljä tuntia bussissa ja perille tultuamme huomasimme, että kaikki ruoka, mitä alueella tarjotaan, on vain pikaruokaa, koska paikan ainut normaali ravintola oli poissa käytöstä, eikä tavallisia kauppoja ollut mailla halmeilla jalkaisin kulkevalle. Ihan sama. Se oli kaikki sen arvoista.

Ensimmäisenä päivänä puisto oli myös hieman ristiriitainen kokemus. Maisemat olivat tietenkin uskomattomat: lukemattomia vesiputouksia, kirkkaan turkooseja järviä, suuria korkeuseroja. Olen kiitollinen, kun olen saanut nähdä ne omin silmin. Mutta voi meitä turistilehmiä, kun me ensin pöristelimme busseilla ja autoilla puistoon, maksoimme korkean pääsymaksun ja laidunsimme sitten yhtenä jonona kamerat käsissä. Monet eivät edes pysähtyneet katsomaan upeita maisemia, vaan suuntasivat vain linssin oikeaan kulmaan, räps ja eteenpäin. Tasaisin väliajoin pääsi lepäämään hampurilaisen ja kokiksen kera. 





Seuraavana päivänä onneksi tajusimme, että puistossa on useampia pidempiä reittejä, jonne suurin osa muista turisteista ei edes eksy, joten pystyimme melkein kuvittelemaan, että puisto on meidän. Lisäksi aamulla ja illalla meno rauhoittui muuallakin. Puisto on kahdeksasta kahdeksaan auki, mutta pahin turistisuma keskittyy päivälle. Jos ei ole liian tiukalla aikataululla, vaan ehtii jäämään alueelle yöksi, niin puistosta saa todennäköisesti paljon paremman kokemuksen, kun ehtii taivaltamaan pidempiä ja vähemmän käytetyttyjä reittejä. Puistoon voi ostaa myös kahden päivän lippuja, joten ei tarvitse maksaa itseään ihan niin kipeäksi. Vähän vain. Upeaa oli myös, kun vuokrasimme oman veneen ja soutelimme pitkin suurta järveä. Uida puistossa ei saa.


Näitä söpöläisiä oli Plitvicessä lähes joka nurkalla
Reissuun kuului myös sopivan verran mokailua ja sekoilua. Jotkin jutut vähän harmittivat, kuten että jätin melko uudet farkkuni todennäköisesti lentoaseman vessaan jo ensimmäisenä päivänä, koska olin niin innoissani siitä, että niissä oli liian kuuma olla. Sen sijaan todella kiva säätö oli se, että kun meidän piti palata Mostarista takaisin Splitiin, niin kävi ilmi, etten ollut varannutkaan nukkumapaikkaa Splitistä, vaan viereisestä Kaštelan kaupungista. En ollut selvittänyt etukäteen mitään kyseisestä paikasta, joten olimme vähän hämmennyksissä sinne saapuessamme, varsinkin kun talon isäntä perheineen otti meidät erittäin sydämellisesti vastaan istuttamalla meidät olohuoneeseensa, tarjoamalla shotteja kirkasta ja juttelemalla meille kielellä, joka koostui pääasiassa kroatiasta ja saksasta ja onneksi myös jonkin verran englannista. 

Kävi ilmi, että Kaštela koostuu seitsemästä pikku kylästä, jotka sijaitsevat peräkkäin rantaviivaa pitkin luoden näin tunnelmallisen kävelyreitin kylästä kylään. Kylät syntyivät linnakkeiden ympärille, jotka lähistön aateliset ja papisto rakennuttivat alueelle suojelemaan väestöä ottomaanien hyökkäyksiltä. Kaštela tarkoittaakin linnaa/linnaketta. 

Polttopalloa Kastelassa



Vuokrasimme Kaštelassa pyörät ja pyöräilimme läpi kauniiden kylien aina Trogirin kaupunkiin, joka on erittäin suosittu turistikohde. Vähän liiankin suosittu minun makuuni, sillä kapeat keskiaikaiset kadut olivat aivan täynnä porukkaa ja tuntui, että kaikki liikkeet olivat vain turisteille suunnattuja. Mutta kaupunki on hyvin kaunis. Erityisesti pidin muurien takaa löytyvästä linnasta, joka oli aivan samannäköinen kuin ne linnat, joita pienenä piirsin. Tiedättehän, pikku suorakulmioista ja samankokoisista aukoista koostuva muurin reuna ja tornit päissä.  Oli muuten hirveä pettymys, kun joskus aikoinaan näki ensimmäisen kerran Turun linnan, kun eihän se näytä yhtään linnalta. 

I always drew one of these bad boys.
Trogir
Kaštelan jälkeen lähdimme kotiin. Täällä taas. Ihan huippu reissu, mutta kiva olla myös kotona.


Taivas hyvästeli meidät viimeisenä iltana