lauantai 30. elokuuta 2014

Stadin souduista sohvalle

En pääsekään Midnight runille... Hemmetin flunssa iski. Kurkku on kipeä ja kehosta löytyy vähän liikaa lämpöä. Harmittaa ihan vietävästi. Epätärkeiden sattumusten jumala on saanut päähänsä, etten ikinä saa osallistua kyseiseen juoksutapahtumaan. Molemmilla kerroilla, kun olen yrittänyt päästä mukaan, olen tullut kipeäksi juuri samana päivänä. 

Eilen sentään olin Stadin souduissa. Se on hauska tapahtuma. Kirkkoveneellä soudetaan lyhyt reissu pienen saaren ympäri. Ilmassa on juhlan tuntua, kun lukuisat työ-, harrastus- ja kaveriporukat saapuvat soutustadionille kilpailemaan siitä kuka selviää nopeimmin reitistä eli useimpien kohdalla tarkoittaen pienimmällä säätämisellä. Ankaran soutamisen jälkeen on lisäksi tarjolla ateria. Tänä vuonna teemana oli sirkus ja monet tiimit olivat panostaneet pukeutumiseen todella hienosti. Minä olin laittanut pähäni vain blondin takkutukkaisen peruukin. En tiedä, että miten sirkusta se nyt oli, mutta kuulemani mukaan blondeilla on hauskempaa.

Minä olen soutanut kirkkovenettä neljä kertaa elämässäni: joka vuosi Stadin souduissa neljän vuoden ajan. Tänä vuonna soutu oli astetta extremempi, sillä kesken matkan alkoi ensin sataa antaumuksella vettä ja sitten rakeita. Lisäksi melkoinen vastatuuli antoi melomiselle oman haasteensa. Tämä oli kolmas kerta kolmen päivän sisällä, että kastuin aivan läpimäräksi. Nyt en lisäksi meinannut lämmetä millään, vaikka pääsin melko pian kuumaan suihkuun ja vilttien alle. Minulla oli jo töissä ollut vähän kipeä kurkku, joten ei ole ihme, että tänä aamuna heräsin puolikuntoisena.

Pitää sen verran lesoilla, että tulimme omassa lähdössämme toisiksi, vaikka meillä oli vajaamiehitys ja melkein kaikki aivan aloittelijoita soutualalla. Kaikkia joukkueita ajatellen sijoituksemme ei varmaan ollut kummoinen, mutta mitäpä väliä sillä on.

Tämän päivän suunnitelmaan kuuluukin sitten vain sohvalla loikoilu. Harmi, harmi, harmi. 

Toisaalta loikoilukin on aika ihanaa, kun voi käpertyä viltin alle,
lukea hömppää ja juoda chilikaakaota.

maanantai 25. elokuuta 2014

Midnight run!

Apua. Ilmoittauduin sitten Midnight runille ilman seuraa. Olin ihan varma, etten ikinä lähtisi yksin tekemään jotain niin tuskaisaa kuin juokseminen. En tee mielummin paljoa mitään yksin, varsinkaan juokse. Enkä taida jaksaa juosta zombienkaan kanssa kymmentä kilometriä.  Mutta joku ihmeen juoksukärpänen on kakannut päälleni ja nyt on kyllä pakko osallistua. Sen vuoksi tällä hetkellä on meneillään ihan hirveä Spotify-listan tekeminen. Vaikea keksiä sellaisia biisejä, joista sekä tykkäisi oikeasti että niiden tahtiin olisi mukava juosta. Varsinkin kun oma musiikkimaku on sellaista ranteet auki -masennusmusaa. Mutta kyllä se siitä. Ja kuten työkaverini tänään sanoi: "Et sä siellä yksin ole."

Ostin uudet lenkkaritkin. Kyllä kelpaa juosta.

sunnuntai 24. elokuuta 2014

Funrunin väriestejuoksukisa

Mitalit kaulassa on helppo uhota
Juoksukamat päälle, reppuun vaihtovaatteet ja sitten auto kohti Lahtea. Funrun järjestää ainakin väriestejuoksuja, jossa olimme nyt ja mutajuoksuja, jonne menen syyskuun 13. päivä. Väriestejuoksun idea on, että juostaan tai kävellään 5 km, matkan varrella on erilaisia hauskoja esteitä sekä ihmisiä, jotka heittävät juoksijoiden päälle värijauheita. Aikaa ei oteta, eikä myöskään itseä tai mitään muutakaan turhan vakavasti. Tarkoitus on pitää hauskaa.

Saavuimme Lahteen hyvissä ajoin. Superhyvissä ajoin, sillä paikan päällä kävi ilmi, että kisat järjestetään tunnin myöhemmin, kuin mitä My next runin sivuilla oli kerrottu. Palloilimme kisa-alueella ja kävimme syömässä ilmaista keittoa. Kaikilla muilla oli jotkut ihmeen Sinuhe-kassit käsissä ja kysyimme sitten joltakulta, että anteeksi, mistähän noita saa. "Niitä jaettiin siinä, kun oli päässyt maaliin," kuului vastaus. Toisin sanoen varastimme molemmat kupillisen keittoa, sillä ne oli tarkoitettu edellisen juoksun Kunnon naisten juoksijoille. Hups. Syvät pahoittelut. Oli kyllä hyvää keittoa. Kiitos.

Ehdimme käydä vielä kahvilla tai tarkemmin sanoen mehulla ja juustocroissantilla satamassa aivan ihanassa pienessä kahvilassa, shoppailemassa hupsun näköisiä aurinkolaseja silmien suojaksi värin varalle sekä mittauttamassa rasvaprosentin. Viimeisen olisin voinut jättää tekemättä. Masentavaa hommaa.

Onneksi tapahtuma itsessään oli niin hauska, että omat mielensäpahoittamisyritykset unohtuivat hyvin pian. Ennen juoksua oli kevyt, mutta riemastuttava alkulämmittely, jonka jälkeen pääsimme hetken jonotettuamme vihdoinkin juoksemaan. Ensimmäisessä "esteessä" sai juosta vaahdon läpi, mistä olin ihan jihuu. Yhtä lukuun ottamatta kaikki esteet olivat oikein mukavia ja niitä olisi saanut olla enemmänkin. Pääsi vähän kapuamaan ja laskemaan liukumäkeä ja lähes joka rastilla päällemme heitettiin väritomua. Tough Vikingin tavoin yhtenä ylitettävänä oli amerikkalaisen jalkapallon tms. pelaajia. Tosin sen sijaan, että he olisivat yrittäneet kaataa meitä, niin me saimme törmätä heihin ja vielä kannustuksen kera. Ainoa epäonnistunut kohta oli yksi alussa hieman lytyssä ollut puhallettava este, jonka päälle piti kiivetä ja siitä laskea alas. Sinne pääsi nimittäin vain pari ihmistä kerrallaan ja jono olikin tämän mukainen. Ohitimme suosiolla kyseisen rastin. 

Perille päästessään jokainen sai oman pienen väripussin, jonka kanssa paineltiin lavan eteen tanssimaan. Välillä ilma oli niin sakeana väristä, että oli epämukava hengittää ja kotona niistin sinistä räkää. Mahtava meininki.

Bileet!

perjantai 22. elokuuta 2014

Kohti korkeuksia!

Konalan Cave komeudessaan
Olen boulderoinut erittäin epäsäännöllisesti useamman vuoden ajan. Yhden kesän jopa pari-kolme kertaa viikossa, sillä minulla on paha (tai hyvä, en tiedä) tapa innostua kovasti aina jostain, jolloin teen sitä hirveästi ja sitten jonkin ajan päästä enemmän tai vähemmän hylkään entisen intohimoni kohteen. Tämän vuoksi osaan monia juttuja jonkin verran, enkä kunnolla mitään. Boulderointi on joka tapauksessa aivan mahtavaa hommaa, vaikka nyt tulee käytyä enää ehkä kerran muutamassa kuussa. No, sentään viimeksi eilen.

Niin, siis mitä on boulderointi? Boulderointi on kiipeilyä matalille seinille tai kallioille tai lohkareille. Valjaita ei ole, mutta putoamisen varalta alla on paksu patja. Ulkona kiivetessä aika pieni ja ohut patja, mutta boulderointikeskuksissa oikein kunnon iso möllykkäpatja, joten putoamisen ei teoriassa pitäisi sattua ollenkaan. Tietenkin voi pudota huonostikin. Avainideana on pudota löysänä. Minä tosin kerran putosin alas niin löysänä, että löin itseäni polvella päähän. Ei tuntunut kivalta.

Boulderointi on harrastuksena helppo aloittaa, sillä toisin kuin korkeammalle kiivetessä, harrastajan ei tarvitse käydä mitään kurssia päästäkseen kiipeilemään. Kiipeilykengät vaan jalkaan ja seinälle. Matalat reitit lisäksi suojelevat jonkin verran korkean paikan kammo -kohtauksilta. Tosin kyllä niitä sielläkin voi saada. Kerran kiipesin yhden reitin ja sain semmoisen hepulin, että ei ollut muita vaihtoehtoja kuin jäkittää paikallaan reitin huipulla. Siinä sitä oltiin. Pelotti, en uskaltanut hypätä ja voimat eivät riittäneet alas kiipeäminen. Joten vain jumitin siinä missä olin ja hengitin kuin pikakelattu Darth Vader. Vieressä kiivennyt puolituttu totesi hetken minua tuijotettuaan, että et sä ees ole niin korkeella. Totuuden sanominen ääneen auttoi. Pudottauduin alas, eikä mitään käynyt. Lisäksi se helpottaa, kun on muutaman kerran ihan pudonnut rehellisesti alas. Kuten olen sanonut aiemminkin: oman mukavuusalueen pienoinen ylittäminen tekee oikeasti onnellisemmaksi. Se tunne kasvaa, jota ruokkii. Ihminen valitsee itse, ruokkiiko rohkeutta vai pelkoa.

Helsingissä on useampi paikka, missä boulderoida. Minä olen käynyt Pasilan ja Konalan Caveissä. Konalan on isompi, mutta Pasila on minusta jotenkin kotoisampi. Tosin voi olla, että tykkään siitä enemmän, koska aloitin siellä, joten leimaannuin heti. Minulla on omat, ja saanen lisätä, erittäin haisevat kengät, mutta Cavessä voi niitä myös vuokrata, jos ei ole omia. Ne eivät edes haise. Pitäisiköhän minun nyt vähän inspiroitua ja pestä kenkäni. Hömhöm. 

Kiipeilyreitin erottaa siitä, että samaan reittiin kuuluu samanväriset otteet. Ensimmäinen ote on yleensä jollain tavalla merkattu, joten tietää mistä lähteä. Reittejä on lisäksi monen tasoisia, joten jokaiselle löytyy haastetta. Helpoimmat reitit ovat merkitty numerolla neljä. Mitä isompi luku, sen vaikeampi reitti. Vaikeustaso myös nousee vauhdikkaasti. En ole esimerkiksi itse pystynyt koskaan kiipeämään loppuun asti 6a:ta vaikeampaa reittiä (tasot etevät siis 4a, 4b, 4c, 5a... tai vaihtoehtoisesti 4-, 4, 4+, 5-...), vaikka jossain vaiheessa kävinkin enemmän. Reittien suorittaminen vaatii tietenkin edes vähän voimaa, mutta hyvällä tekniikalla pötkii myös pitkälle. Tärkeintä on, ettei esittele liiaksi hottispeppuaan kanssakiipeilijöille, vaan pitää ruumiin jatkuvasti lähellä seinää, muuten joutuu kannattelemaan käsillään turhanpäiten lisäpainoa. Lisäksi pitäisi päästä yli siitä tyylistä, että on kiipeämässä tikkaita. Jalkoja ja käsiä on pakko käyttää monipuolisemmin, jos mielii huipulle.

Teippi kertoo, että tämä on tason neljä reitti, joka alkaa vain tästä otteesta
 ja päättyy viimeiseen. Perille pääsee muita keltaisia otteita käyttäen.
Tietenkään kukaan ei määrää sinulle sakkoja, vaikka käyttäisit muitakin värejä.

Kaiken kaikkiaan kiipeily on ihana ja rentouttava harrastus. Se sopii mainiosti vaikka koko perheelle tai sitten voi vain mennä kavereiden kanssa keskukselle hengailemaan. Vierähtää helposti useampi tunti, kun loikoilee patjoilla ja kiipeää muutaman reitin ja taas loikoilee ja juttelee vähän lisää.




lauantai 16. elokuuta 2014

Me, Tarzan! Seikkailupuistossa

Monkey girl
Harmittelen noin kerran tai kaksi vuodessa, etten omista autoa. Muut hetket olen hyvin onnellinen autottomana, Helsingissä kun tuo julkinen liikenne on ihan mukavasti hoidettu. Viimeksi harmittelin sitä noin kaksi viikkoa sitten, kun luin Flow mode -blogista Flow Parkista, joka on Suomen ensimmäinen seikkailuhuvipuisto. Niitä on kuulemma Suomessa tätä nykyä neljä: Vierumäellä, Ähtärissä, Lappeenrannassa ja Turussa. Ihan hirveä innostuskärpänen iski, että minä TAHDON päästä tuonne, mutta kamala, kun sinne on hankala mennä. Sitten lähdin matkalle Puolaan ja eikös vain sattumalta Kasubiasta löytynyt samanlainen puisto. Jee!

Sopivasti Tarzan parkiksi nimetty puisto on jokaisen apinaihmisen unelma. Eri tasoisilla radoilla on tarkoitus edetä erilaisten haasteiden läpi puulta puulle melkoisessa korkeudessa. Turvallisuus on taattu, sillä jokaisella kohdalla rataa ollaan yhdellä viiva kolmella hakasella kiinni turvavaijerissa. Lisäksi aluksi käytiin yhdessä läpi superhelppo rata, jossa työntekijä varmisti, että seikkailija osaa käyttää turvavälineitä oikein. Silti jännitti aivan hurjasti, kun vielä pelkään jonkin verran korkeita paikkoja. Ensimmäisen vaativamman haasteen jälkeen keskityinkin jonkin aikaa vain puun halaamiseen, mikä on itsessään jo ihan hyvä harrastus. Olen muuten todennut ihan itse, että sanonta "kohtaa pelkosi" pitää täydellisesti paikkansa. Pelkäsin ennen paljon enemmän korkeita paikkoja, mutta olen pakottanut itseni kiipeämään vaikka minne ja vaikkei minusta tule koskaan uskottavaa laskuvarjohyppääjää, niin minua ei myöskään enää pelota puoliksikaan niin paljon kuin ennen. Kun vie itseään edes vähän mukavuusrajojensa ulkopuolelle, niin myös elää enemmän.

Koska puisto tuli vastaan yllättäen suunnittelematta, oli minulla päällä valkoinen kesämekko ja jalassa löysät ballerinat. Onneksi miehelläni sattui olemaan mukana myös uimashortsit, joita lainasin, joten sain edes jotenkin rajoitettua luontaista siveettömyyttäni. Yläilmoihin oli pakko päästä. Mukaan lähtivät mieheni ja äitini, joka on muuten maailman siistein mimmi.

Turvallisuus ennen kaikkea
Reitti vei läpi erilaisten verkkojen ja köysien, joiden avulla keinoteltiin tie seuraavalle puulle. Yhdessä kohtaa oli jopa tynnyri, jonka päällä piti tasapainotella ja vierittää se seuraavaan pisteeseen. Toisessa noustiin ikään kuin ilmaskeittilaudalle. Välillä sai vähän huilia ja antaa painovoiman ja vaijerin tehdä hommat, kun itse vain laski vaijerin varassa ilmassa istuen puulta toiselle. Ensimmäisellä tällaisella tulin tosin sen verran vauhdikkaasti alas, että kenkä lähti jalasta. Niitä piti muutenkin koko ajan nipistää varpailla, että pysyivät jalassa senkään verran. Puiston työntekijä heitti kengän minulle ja kolmannella kerralla saikin sen tarvittavan korkealle, joten matka jatkui.

Molemmat kengät vielä jalassa

Puisto oli aivan mahtava kokemus. Suosittelen sitä lämpimästi ja toivoisin itsekin pääseväni uudestaan vaikkapa noihin Suomen puistoihin. Sisäistä apinaa on hyvä toisinaan helliä.

Kun olin hilannut itseni puoleenväliin tätä tehtävää (kauhusta kankeana), niin paikan työntekijä huusi minulle, että olen laittanut turvaköyden väärään paikkaan ja että hän arvostaisi kovasti jos palaisin takaisin ja alottaisin alusta. Jalat tutisten noudatin hänen toivettaan ansiokkaasti.
Selvisimme! Äitille tämä ei tosin ollut juttu eikä mikään, sillä hän ei ole
samanlainen arkajalka kuin tyttärensä.




tiistai 5. elokuuta 2014

Matkalla Gdanskissa

Gdanskin jokikatu
Tämän kesän kolmannen matkan kohteena oli Puolan Gdansk. Olen käynyt Gdanskissa enemmän kertoja kuin missään Suomen ulkopuolisessa kaupungissa, sillä se on isäni kotikaupunki ja siellä edelleenkin asuu sukulaisiani. Gdansk on siis tavallaan minulle kuin toinen koti, täynnä lapsuuden muistoja. Niinpä tämä reissu poikkesi joiltain osin perusturisteilusta, ainakin tunnetasolla.

Asuimme mummolassa. Olin asunnossa ensimmäistä kertaa sitten mummoni kuoleman ja minulla oli jatkuvasti vähän hämmentynyt olo, sillä mummoa ei ollut missään, mutta hänen tavaransa, vaatteensa, jopa tuoksunsa olivat siellä. Puolan mummo oli ainoa isovanhemmistani, jonka tunsin edes jotenkin, sillä hän eli aikana, jona minä en ollut vain typerä itsekeskeinen pikkulapsi tai teini. Hän oli lämmin ja kiltti ihminen, joka tunsi syvästi. Niin syvästi, että hän oli aina valmis itkemään jonkin surullisen asian vuoksi ja hän oli mahdottomin huolehtija, jonka olen ikinä tavannut, mutta hän oli myös kova nauramaan ja iloitsemaan. Hän osasi loputtomasti erilaisia lauluja ja lauloikin paljon. Hän oli iltavirkku ja laittautui aina kauniiksi lähtiessään kaupungille. Hän rakasti kokista. Hän oli näitä asioita ja paljon muuta. Hänen nimensä oli Krystyna.

Kerrostalo, jossa isovanhempani asuivat (ja tällä matkalla myös me) sijaitsee alueella, jonka nimi on Nuorten asuinalue. Tämä siksi, että kun se 60-luvun alussa rakennettiin, niin siellä asui vain nuoria pareja pienine lapsineen. Jopa puiden taimet olivat pieniä. Nyt taloissa asuu lähinnä vanhuksia ja puut pihassa ovat kasvaneet. Asuinalueen takana alkaa valtava luonnonsuojelualue. Metsä on aivan erilainen kuin ne, joihin olemme Suomessa tottuneet. Se on sellainen metsä, jonne voi hyvin kuvitella kevyesti haarniskoidut miehet ratsastamassa kohti seikkailuja lehtipuiden katveessa. Siellä myös näkee usein villieläimiä. Tällä kertaa siellä kävellessämme törmäsimme villisikalaumaan, mikä oli hieman pelottavaa ja erittäin jännittävää.

Täällä vaanii villisikoja ja kauriita
Gdansk sijaitsee aivan kasubien alueen vieressä, joten serkkuni sai idean, että vuokrasimme auton ja lähtisimme kiertelemään heidän mailleen. Näin myös teimme. Kasubit ovat slaavilainen kansa, jolla on oma kieli ja identiteetti. Heitä on maailmassa noin satatuhatta, joista lähes kaikki asuvat kyseisellä alueella. Kasubien kotiseutu on kaunista, täynnä metsiä ja järviä. Lisäksi siellä on monia kiinnostavia vierailukohteita. 

Suuntasimme ensiksi Szymbark-puistoon. Puisto on erikoinen sekamelska kaikkea mielenkiintoista. Siellä on ensinnäkin Seurasaaren kaltainen ulkoilmamuseo. Alueelle kuljetetuista taloista ja junista kiinnostavin on kenties maanalainen puinen pommisuoja, jonne päästäkseen täytyy kulkea kumarassa pitkin matalia käytäviä. Jos sinne pujahtaa yhdessä oppaan kanssa, pääsee vielä kokeilemaan suuntaa-antavasti millaiselta tuntuu olla pimeässä pommisuojassa, kun ympärillä ammutaan ja pudotellaan pommeja. Tietenkään kokemus ei oikeasti ole lähelläkään aitoa, sillä oikeaa vaaraa ei ole, eikä maa tärähtele. Silti se saa ajattelemaan niitä ihmisiä, jotka ovat olleet aidosti tällaisessa tilanteessa. Kuinka pelottavaa sen on täytynyt olla. 

Szymbarkista löytyy myös Guinessin ennätysten kirjassa mainitut maailman pisin lauta ja suurin flyygeli. Erityisen hauska on väärinpäin oleva talo, joka on sisältä lattioistaan aivan vinksin vonksin, jonka vuoksi heti kun taloon astuu sisälle menee pää ihan sekaisin. Se on kumma tunne. Ylivoimaisesti upein juttu oli kuitenkin seikkailupuisto, jossa turvaköysiin sidottuna taiteiltiin puusta puuhun erilaisten kiipeilytehtävien läpi. Ajattelin kertoa siitä tarkemmin seuraavaan blogi-tekstiin, sillä Suomessakin on sellaisia puistoja, joten joku teistä voisi ehkä innostua menemään sinne. Toivottavasti. Se oli aivan huippu.

Joskus minusta tuntuu, että oma kotinikin on tälläinen.

Szymbarkista jatkoimme syömään Ostrzyckie-järven rantaan ja vuokrasimme polkuveneet. Matkalla pulahdin veneestä järveen uimaan. Vesi oli aivan ihanan lämmintä, sillä Puolassakin on ollut kova helleaalto viime aikoina. 


Vedestä virkistyneenä jatkoimme  Łapaliceen. 80-luvulla kuvanveistäjä Piotr Kazimierczak halusi rakentaa sinne linnan ja ehtikin rakentaa sitä melkoisesti. Pian alkoi kuitenkin ilmaantua ongelmia. Ensinnäkin hän oli saanut rakennusluvan vain 170 neliömetrin koti- ja ateljeeprojektille, ei 5000 neliömetrin linnalle muureineen ja tekojärvineen. Lisäksi hänellä oli vaikeuksia saada sähköä linnaansa, pankki veti lainansa takaisin ja useamman kerran hänen bisneksensä menivät konkurssiin. Joka tapauksessa linna jäi niille sijoilleen keskeneräisenä. Siellä se on tänäkin päivänä, mahtipontisen upeana. Aivan kuin entisaikojen satulinnan, paitsi että kaikki on tehty betonista ja sisätilat ovat paljolti grafittien peitossa. Toivoisi, että joku pelastaisi sen ja rakentaisi loppuun. Siihen kukoistukseen, johon se oli tarkoitettu.

 Łapalicen linna



Buka tarkoittaa muumien mörköä. Tässä kerrotaan, että mörkö on narttu. Okei.

Seuraavana päivänä menimme sinne, mistä yleensä aloitetaan Gdanskiin tutustuminen eli vanhaankaupunkiin. Gdansk on entinen hansakaupunki, joten arkkitehtuuri on sen mukainen. Rakennukset eivät ole kuitenkaan pääasiassa oikeasti vanhoja. Tämä sen vuoksi, että toisen maailmansodan jälkeen saksalaisten vetäydyttyä pois kaupungista, neuvostojoukot pistivät käytännössä koko kaupungin matalaksi. Siviiliväestöä terrorisoitiin armottomasti ja riehunnan lopuksi vanhakaupunki sytytettiin tuleen. Myöhemmin lähes kaikki on rakennettu takaisin. Koko vanhakaupunki onkin vaeltelun arvoinen, mutta erityisen näyttäviä ovat pääkatu uga, jokikatu, Ulica Mariacka eli Marian katu ja Marian kirkko. Marian kirkko on hyvin suuri kirkko. Joillakin nettisivuilla luki, että maailman suurin, joillakin että Euroopan suurin tiilikirkko. Koska lähteet eivät ole kovin luotettavia niin sanotaan nyt vain, että se on tosi iso. Kiipesimme sen katolle, mikä on muuten yli neljänsadan porrasaskelman reissu.
Marian kirkon huipulla
Nosturi. Toimi hamsterin pyörä periaatteella. Tosin ihmisillä.
Montakohan hamsteria tarvittaisiin pyörittämään tätä?
Neptunuksen suihkulähde on yksi Gdanskin symboleista
Raatihuone. Sinnekin voi kiivetä.
Marian kadun lohikäärme
Satuimme oikeaan aikaan Gdanskiin, sillä vanhassakaupungissa oli jarmark eli markkinat. Pienenä aina haaveilin siitä, että pääsisi Puolaan juuri jarmarkin aikoihin (tai nimipäivänä. Kukaan ei Suomessa ikinä edes tiennyt saati muistanut, että minulla on nimpparit. Puolassa sai sen sijaan paljon lahjoja, sillä siellä nimipäivä on tärkeä juhla). Markkinat levittäytyvät pitkin vanhaakaupunkia. Siellä on uusien tavaroiden alue, jolta löytää nykyään pääasiassa erilaisten käsityöläisten ja taiteilijoiden luomuksia, vanhojen tavaroiden alue, jossa on kaikkea käytettyä astioista natsikypäriin sekä tietenkin ruoka-alue. Viimeinen on paras. Vedin sellaiset ähkyt ihralla, makkaralla, paistetulla sipulilla ja suolakurkuilla täytetystä leivästä, että meni muutama tunti toipumiseen. Nam nam.

Pallot olivat päässeet jolta kulta karkuun. Ei auta itku markkinoilla.
Gdanskista otimme laivan Sopotiin. Sopot on rennon letkeä rantakaupunki Gdanskin naapurissa ja ehdottomasti vierailun arvoinen. Sinne pääsee myös junalla tai ratikalla, mutta laivalla meno on ehkä hauskinta. Laivamatka vie läpi Gdanskin kuuluisan telakka-alueen, jossa Solidaarisuus-liike Lech Wałęsan johdolla syntyi ja levisi ja lopulta käytännössä kaatoi kommunistisen hallinnon Puolassa. Myös minun isäni oli mukana mielenosoituksissa ja esimerkiksi joutui tämän vuoksi kerran poliisilaitokselle seisomaan useiksi tunneiksi kasvot seinää vasten.

Gdanskin tornit

Star Wars
Sopot on siinä mielessä hassu kaupunki, että siellä on käytännössä vain yksi katu, jolla on elämää, mutta sillä on sitä sitten paljon. Se on täynnä kauppoja, ravintoloita, kahviloita, baareja, katusoittajia ja kauniita rakennuksia. Katu päättyy laiturille (siis jos tulit maitse. Meritse se alkaa sieltä.) jonne täytyy maksaa, että pääsee sisään. Minusta siitä ei ehkä kannata maksaa, vaikka se ihan hauska ja pitkä laituri onkin. Kuulemma jopa maailman pisin. Jos tulet laivalla, niin pääset suoraan ilmaiseksi laiturillekin. Jihuu! Ranta sen sijaan on aivan vertaansa vailla. Voin aivan rehellisesti sanoa, että tuo ranta, joka on monta kilometriä pitkä ja ulottuu siis niin Sopotin kuin Gdanskin puolelle, on hienoin ranta koko Euroopassa. Ainakin, mitä minä olen rantoja nähnyt. Tietenkin Itämeri on maailman saasteisin meri, mutta ranta on upea ja hiekka hienoa ja valkoista.




Viimeisenä täytenä päivänä kävimme uudestaan metsässä, mutta tällä kertaa vältimme villisikakohtaamisilta. Tämä oli ihan ok, koska minulle riittää yksi kerta, että villisikakarju tuijottaa minua poikaset takanaan. Uutena kohteena oli Oliwan puisto. Puisto on itse asiassa eräälle apotille kuuluneen kartanon suuri ja kaunis piha. Oliwan puisto on lapsesta asti ollut minun lempipaikkojani lampineen, sorsineen ja romanttisine puiden ympäröimine teineen. Parasta pienenä oli pikkuinen keinotekoinen vesiputous, jonka alisessa lammessa oli paljon kiviä, joilta hyppiä yhdeltä toiselle. 



Lehväkatto

Apotin kartano
Puiston vieressä on kirkko, jossa järjestetään kauempanakin tunnettuja urkukonsertteja. Oliwan kirkon urut ovat mahtipontisen suuret ja lisäksi ne osaavat kaikenlaisia temppuja. Esimerkiksi urkujen enkelit soittavat kelloja, liikuttavat päätään ja soittavat torvea, mikä on jokseenkin aavemaisen näköistä. Minulla tuli hyvällä tavalla kylmät väreet, kun urkuri pisti Bachin Fuugan menemään niin että bassoäänet tuntuivat sydänalassa asti.
Liikkuva urkuenkeli

Viimeinen ilta meni taas rannalla sekä rantabaarissa herkutellen. Otin aurinkoa, uin ja rakensin hiekkalinnan. Mieheni kaivoi ison kuopan, joka ei ihan yltänyt Kiinaan asti, mutta melkein. Sinnekin olisi kyllä hauska joskus matkustaa.

Trogirin linna
Kiinaan matkalla