sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Aurinkotervehdys pimeydessä

Jännittävä perjantai on nyt takana ja saa huokaista helpotuksesta. Suomi astui taas askeleen lähemmäs sitä valtiota, josta voin olla ylpeä ja jossa haluan asua. Jee!

Olen ollut viimeiset kaksi viikkoa vähän saamaton liikunnan puolella ja syönyt mitä sattuu. Ärsyttää, että heti kun on vähän univelkaa ja pikkuisen normaalia pidempiä työpäiviä, niin menen väsähdysmodelle. En jaksa urheilla. No okei, olin niissä megatreeneissä, taitoliikuntakeskuksella ja kerran joogassa, mutta en käynyt ollenkaan lenkillä ja laiminlöin perustreeniä. Tämä menisi vielä jos ei seuraksi tulisi jokapäiväinen herkuttelu. Kun väsyttää ja stressaa, niin haluaa lohduttaa pientä psyykettään kaikella mitä sen voisi tehdä mieli. Mutta minkäs sille voi kun oli edellisessä elämässään karhu ja kroppa haluaa niin kovasti valmistautua talviuneen, jota sille ei kuitenkaan suoda.

Ihana ystäväni neuloi minulle synttärilahjaksi joogasukat. Ne kokivat neitsytmatkansa Shaktan aurinkotervehdystunnilla. Kokemus oli erittäin kiinnostava. Siis positiivisessa mielessä. Mikä siinä on, että nykyään sanoista kiinnostava ja erityinen tulee mieleen, että kuvailun kohteessa olisi jotain vähän vialla?

Näillä kelpaa joogailla.

Ohjaajamme kertoi, että aurinkotervehdys, joka on täällä länsimaissa kaikista tunnetuin ja käytetyin asanasarja, on Intiassa vasta edistyneempien joogien repertuaaria. Täällä sitä käytetään useimmiten lämmittelyssä, johon se kuulemma on sopimaton, sillä se on rankka selälle ja itse asiasta sitä varten kuuluisi lämmitellä kunnolla ennen kuin moiseen ryhtyy.

Muutenkin aurinkotervehdys oli jonkin verran erilainen kuin mihin olen tottunut. Siinä oli kaksitoista osaa, jotka muistuttivat tuttua aurinkotervehdystä, mutta poikkesivat siitä silti jonkin verran. Kaikkeen lähdettiin aina oikealla jalalla. Hengityksiä ei laskettu tai muutenkaan menty niiden mukaisesti. Meno oli siis huomattavasti rauhallisempaa kuin muissa kokeilemissani joogissa. Ennen asanasarjaa lämmitimme ruumiin kunnolla liikkumalla ja sitten tervehdimme näkymättömissä pysynyttä aurinkoa.

Tunti loppui Shaktan muidenkin tuntien tavoin tri-doshaan, joka on heidän pitämien joogasarjojen ydin ja äiti. Se tehdään lattialla ja jokaisen asanan jälkeen makoillaan patjalla. Vatsallaan makoilu on ainakin minulle tosi vaikeaa. Tuntuu etten saa happea ja nenäni on aivan valtava ja täysin tiellä ja sen kautta pitäisi muka vielä hengittää. Mutta eiköhän se siitä ajan kanssa.

Tässä on muutes uusi juomapulloni. Hukkasin kroonisesti kaikki muoviset pullot,
 niin päätin kerralla satsata niin kalliiseen tuotteeseen,
että luotainen piheyteni ei antaisi minun unohtaa sitä mihinkään.
Mutta on tässä muitakin hyviä puolia: vesi maistuu
aivan hemmetin paljon paremmalta lasi- kuin muovipullosta.

tiistai 25. marraskuuta 2014

Trampoliinilla hyppimisen ihanuus

Taitoliikuntakeskus koko komeudessaan
Vieläkin ovat jalat vähän jumissa lauantaisesta megatreenistä. Eilen ne olivat ihan jumissa. Superjumissa. Oppilaat ihmettelivät kun köpöttelin tuskaisesti heidän edessään: "Mikset sä venytelly? Sä aina sanot meille, et pitää venytellä". No mitäs siihen muuta toteamaan kuin että, vaikka olenkin muuten kerrassaan fiksu, niin nyt olin vähän tyhmä, enkä venytelly yhtään. Mutta se ei menoa haitannut, vaan kävimme mieheni kanssa tsekkaamassa eilen Taitoliikuntakeskuksen.

Minä nyt en edes osaa mitään voimistella. En oppinut ala-asteella telinevoimistelussa mitään muuta kuin turmaseisonnan. Liikunnan opettaminen on minulle muuten jatkuva alemmuuskompleksin paikka. Ihan rehellisesti: en osaa paljoa kakkaakaan. Tiedän jotensakin eri pelien säännöt ja rakastan itse liikkumista, mutta liikunnantuntien lajiorjentoitunut maailma on minulle ihan mahdotonta, kun en osaa mistään mitään tekniikoita (paitsi tankotanssista. Tankotanssi kouluihin! Anyone with me?! Niin ja joogasta ja salitreenistä. Vähän hiljaista on). Onneksi oppilaat harrastavat itse kaikenlaista ja heitä voi helposti osallistaa vetämään vaikka futisharjoituksia. Ja loppujen lopuksi minulle on tärkeintä, että on kivaa ja tulee hiki ja saadaan jonkinlainen idea siitä mistä eri lajeissa on kyse, niin sitten voi lähteä harrastamaan vapaa-ajalla samaa laadukkaampana, jos innostuu oikeasti. 

Tämä oli parasta.
Okei, mutta takaisin taitoliikuntakeskukseen. Siellä harmitti vähän, etten osaa mitään. Haluan seistä käsilläni, tehdä kärrynpyörän ja voltin ja kaikkea pähkähullua ja hengenvaarallista erilaisilla puomeilla. Haluaisin, etten pelkäisi niin paljon ja helposti. Lapset poukkoilivat siellä ympäriinsä kaikessa voittamattomuudessaan. Minä taas muistelin sitä miten olin kesän hammashoitajana ja useamman kerran viikossa tuli potilaita, jotka olivat iskeneet hampaansa irti trampoliinilla.

Tästä huolimatta trampoliini oli ihan paras. En ole ikinä hyppinyt semmoisella. Se oli ihanaa. Kevyttä, huoletonta, vapauttavaa. Olisin voinut pomppia ikuisesti. Melkein pompinkin. Siinä vaiheessa kun katsoin ensimmäisen kerran kelloa varmana siitä, että korkeintaan puoli tuntia on mennyt, oli aikaa todellisuudessa mennyt yli tunti. Eli ihan hemmetin hauskaa.

Ei se muutenkaan ollut niin paha, vaikkei osannut mitään. Keskuksessa oli kaiken maailman juttuja, joihin kiivetä tai joilla pomppia ja meillä loppui aika aivan totaalisen kesken myös näillä olemattomilla taidoilla. 

Taitoliikuntakeskus sijaitsee Nosturin vieressä osoitteessa Telakkatie 8. Sinne voi mennä vapaaharjoittelemaan itsekseen ma-to 8 euron ja pe-su 10 euron hintaan. Sen lisäksi keskus järjestää voimistelu- ja akrobatiakursseja niin aikuisille kuin lapsillekin. Tekisi hirveästi mieli mennä. Olisipa päivässä enemmän tunteja ja viikossa enemmän päiviä.

Kiipesin tuonne köyden avulla vaikka pelotti.

lauantai 22. marraskuuta 2014

Megatreenit!

I love me -messuilla sain kouraani mainoksen Helsingin urheiluhallien Fix teho megatreeneistä. Järjestäjät lupailivat, että treeni olisi haastava ja toiminnallinen, joten kiinnostus heräsi ja sitten kotona ilmoittauduinkin. Treenit olivat eilen ja tykkäsin kyllä ihan hirveästi.

Käytännössä se meni näin: Aloitimme alkulämmittelyllä, jossa parin ja kuminauhan kanssa tehtiin erilaisia hymyn huulille tuovia, mutta hyvin kroppaa lämmittäviä liikkeitä. Esimerkiksi vaikka että kuminauha oli laitettu toisen parista vyötäisille ja siitä piti sitten yrittää päästä mahdollisimman nopeasti eteenpäin toisen parista estäessä liikettä kuminauhassa roikkumalla.

Kun lihakset olivat lämmenneet, meille esiteltiin koko treenirata kerralla sekä myös ystävällisesti roskisten sijainnit siltä varalta jos treenin aikana haluaisimme luovuttaa sisuskalumme ulkomaailmalle. Tässä vaiheessa tuntui, etten muista millään yhdenkään pisteen tehtäviä, mutta että ne kaikki ovat hurjan rankkoja ja varmaan kuolen. Sydän löi kuin pienellä gerbiililillä.

Urheiluhalli oli siis jaettu viiteen pisteeseen, joista jokainen oli taas jaettu muutamaan eri liikkeeseen. Pisteessä tehtiin kymmenen minuuttia töitä, jonka jälkeen oli viiden minuutin tauko. Tauon aikana kerrattiin pisteen tehtävät, joten turhaan huolehdin surkeaa muistikapasiteettiani. Pisteet olivat erittäin monipuolisia ja niissä harjoitettiin käytännössä (kuten nettisivuilla olikin luvattu) kaikkia kunnon osa-alueita, kuten lihaskestävyyttä, hapenottokykyä, maksimivoimaa, nopeutta, koordinaatiota, liikkuvuutta, tasapainoa ja ketteryyttä.

Esimerkiksi kakkospiste, josta minä ja ystäväni aloitimme, koostui neljästä liikkeestä. Ensimmäisessä nostettiin kaksi kahvakuulaa räkkipitoon ja tehtiin voimakyykky (=thruster eli kyykkyyn->ylös ja kädet pystyyn) kymmenen kertaa. Sen jälkeen mentiin kuminauhan sisään x-asentoon ja tehtiin taas kymmennen kyykkyä. Kolmanneksi napattiin kahvakuula käsiin sarviotteeseen, keikahdettiin selällään jalat pään yli, siitä kyykkyyn ja kädet ylös, tämä taas kymmenen kertaa. Lopuksi juostiin noin puolen salin ympäri, katsomoportaat ylös ja alas, takaisin ja koko setti alusta kymmenen minuutin aikana niin monta kertaa kuin ehti. En nyt ala selostamaan jokaista pistettä, mutta saimme tehdä esimerkiksi TRX-liikkeitä, lankuttaa vatsalihakset tutiseviksi ja etsiä maksiminostovoimaamme maastavedossa.

Koska kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, niin alla oleva tapahtumassa kuvattu video kannattaa katsoa saadakseen paremman kokonaiskuvan. Näyn siinä itsekin aika monessa kohdassa (tumma tukka, harmaat pöksyt, sininen paita, pinkki urheilutoppi).


Treenitapahtuma oli erittäin hyvin järjestetty. Pisteet olivat monipuolisia, tehokkaita ja vieläpä eriyttäviä, sillä jokainen pystyi itse säätelemään itselleen vaikeustason ja haastavuuden oman kuntonsa perusteella. Pidin lisäksi paljon siitä, että tekeminen vaihtui jatkuvasti, jolloin minulla ainakin pysyi into päällä koko ajan. Jokaisella pisteellä oli ohjaaja, joka auttoi, neuvoi ja tsemppasi liikkeissä. Tämä auttoi varmistamaan, että haastavammatkin liikkeet tehtiin turvallisesti, sillä ryhmät olivat juuri sopivan kokoisia siihen, että jokainen sai henkilökohtaista tukea tarvittaessa. Lisäksi koko tapahtumassa oli iloinen meininki ja vaikka liikkeitä vedettiin välillä hampaat irvessä, olin ainakin minä älyttömän hyvällä tuulella. Iso kiitos tästä kuuluu ehdottomasti ohjaajille, joiden aito tekemisen meiningin ilo tarttui koko porukkaan.

Treeni oli todella rankka. Ehdin naureskella itselleni useampaan otteeseen, että olenko minä oikeasti kuvitellut jossain vaiheessa, että minulla on ihan hyvä kunto, ehei tyttö, mietipä uudestaan. Megatreenejä ei ikävä kyllä järjestetä Urheiluhalleilla säännöllisesti, mutta heillä on tarjonnassa monia muita juttuja erilaisista ryhmätunneista ja salitreenistä palloiluun ja ammuntaan. Eri halleilla on vähän eri juttuja. Kannattaa käydä kurkkaamassa, jos löytyisi jotain itseä kiinnostavaa. Minä aion ainakin käydä kokeilemassa TRX-tuntia. Olen aiemminkin miettinyt sitä ja nyt megatreenien pintaraapaisun perusteella se vaikutti hauskalta ja tehokkaalta.

Tänään onkin sitten paikat mukavan jumissa. Pidän lepopäivän ja huomenna sitten taas treenin pariin.


sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Kiusaamisesta

Olen muutaman kerran maininnut tässä blogissa, että olen opettaja. Opettajuus ainakin minun kohdallani on aika kokonaisvaltainen juttu: en lakkaa olemasta opettaja, kun lähden vapaa-ajan viettoon. En käytännössä ajattele mitään niin paljon kuin työtäni ja erityisesti oppilaitteni hyvinvointia. Siksi saatan myös viettää ikuisuuksia selaamassa netissä kiusaamiskeskusteluita, joka sinällään on aika ahdistavaa hommaa ja minun pitäisi varmaankin lopettaa se, koska siitä ei varsinaisesti ole mitään hyötyä.

Yksi yleisiä käsityksiä netissä on, että kiusaajat ovat pahoja ja heidät pitäisi saattaa rikosoikeudelliseen vastuuseen ja ehkä mieluiten heittää pois koko tavallisten ihmisten koulusta jonnekin omaan erityiseen kiusaajien kouluun, jossa he saisivat rauhassa mädäntyä. Koululaitosta ja päättäjiä syytetään kiusaajien hyysäämisestä ja kiusattujen hylkäämisestä. Myös vanhempia syytellään.

Minun kokemukseni mukaan, kuten myös tutkimusten mukaan, joita olen lukenut (en nyt laita tähän tarkkoja lähteitä, sillä tämä ei ole sellainen blogi. Lue esimerkiksi Salmivallin Koulukiusaamiseen puuttuminen tai Koulukiusaaminen ryhmäilmiönä) kysymys ei ole sinällään pahuudesta. Enemmänkin empatian kitukasvuisuudesta. Joka tapauksessa lähes kaikki ihmiset lapsia myöten pitävät kiusaamista pahana juttuna. Näin ajatellen olisi loogista, ettei kiusaamista ikinä tapahtuisi. Ihmiset ovat kuitenkin mahtavia järkeistäessään tekemisiään ja lisäksi me olemme laumaeläimiä, joten joukossa tyhmyys tiivistyy entisestään.

Ensiksi tarvitaan uhri. Kiusatuilla on tutkimuksissa huomattu jonkin verran yhtäläisyyksiä, mutta käytännössä kuka vain kelpaa, sillä jokainen meistä on omituisten otusten kerhoa jollain tavalla. Jokainen meistä on oikeasti outo ja erikoinen. Jokainen. Siispä olemme kaikki oikeasti tavallisia. Voi puhua siitä, että no kun sillä oli oudot vaatteet tai liian muodin mukaiset, se oli niin hiljainen, se oli kovaääninen, se oli lihava, se oli laiha, se oli mitä ikinä, ärsyttävä kuitenkin. Syy löydetään, joku sen keksii ja muut menevät mukaan. Eivätkä he yleensä edes ajattele kiusaavansa. Joskus ajattelevatkin, mutta se syy nähdään joka tapauksessa kohteessa. Sehän on sellainen, ei sen kanssa voi olla. Olennaista tässä on se, miten muut toimivat. Osa alkaa tukemaan kiusaajaa eli virnuilemaan ja naureskelemaan mukana. Saattavatpa heittää jotain omaakin siihen. Jos joku tässä vaiheessa huomauttaa asiasta, voivat kaikki mennä piiloon läppäseinän taakse. Sillä kyseessähän oli läppä. Vitsiä vain. Mitä toi nyt tosissaan ottaa. Osa katsoo hiljaa sivusta. Saattaa tuntua pahaltakin, mutta väliin ei uskalla mennä, koska voisi itse joutua kohteeksi. Jos tilanne on vähän onnellisempi, saattavat jotkut alkaa puolustaakin kiusattua, mutta monissa tapauksissa kiusattu jää yksin.

Tässä vaiheessa jos lapset jätetään itsekseen saattaa meininki alkaa muistuttaa Kärpästen herraa. Jos et ole lukenut kirjaa, niin tiivistetysti: se ei ole mitään nättiä. Se jättää ikuiset arvet ja saattaa viedä hengenkin. Aikuisten täytyy siis puuttua. Puuttuminen on kuitenkin erittäin vaikeaa. On varmasti kouluja, rehtoreita ja opettajia, jotka eivät välitä tai ovat niin leipiintyneitä työhönsä/elämäänsä, etteivät jaksa, mutten ole itse henkilökohtaisesti tavannut tällaisia. Tuntuu varmasti hirveältä kun itseä tai läheistä lasta kiusataan, eikä saa apua siihen. Toivottavasti tällaista ei tapahtuisi. Ainakin voin omalta kohdaltani sanoa, että välitän aivan helvetin paljon.

Kaikilla kouluilla täytyy olla nykyään jokin kiusaamisen vastainen ohjelma. Monilla on käytössä KiVa-koulu. Sitäkin olen nähnyt usein, että KiVa-koulua parjataan siitä, että näissäkin kouluissa, joissa se on käytössä edelleen kiusataan. Tämän ei pitäisi olla ihmetyksen aihe, sillä KiVa ei poista kiusaamista. Miten se voisi? Vai onko joku keksinyt tavan, miten olisimme kaikki mukavia toisillemme? KiVan idea on, että kiusaamista yritetään ennaltaehkäistä pitämällä kiusaamisen vastaisia tunteja, joissa oppilaille esimerkiksi yritetään vääntää rautalangasta, että toiselle ei saa olla ilkeä, vaikka mikä olisi, miten puolustaa muita, miten puolustautua itse. Lisäksi mukana tulee toimintaohjeita opettajille miten toimia jos ja kun kiusaamista silti tapahtuu.

Se on silti niin vaikeaa. Kiusaamisesta on kyse, kun vahingonteko on jatkuvaa ja tahallista, mutta tämän kaiken päälle lapset ehtivät olla inhottavia toisilleen vaikka kuinka ennen kuin se edes täyttää kiusaamisen tunnuspiirteet. Oikeasti. Minusta tuntuu, etteivät monet tiedäkään sitä, mutta lapset ovat jatkuvasti inhottavia toisilleen. Ne kivatkin, ihan tavalliset lapset. He vasta opettelevat sosiaalisia taitoja. Mutta eivätpä aikuisetkaan pysty olemaan mukavia tai edes neutraaleja toisilleen. Joskus se uuvuttaa aika paljon, mutta eipä siinä ole muuta vaihtoehtoa kuin yrittää parhaansa. Itse ainakin toivoisin, että me aikuiset luopuisimme syyttelystä ja tekisimme kaikkemme kiusaamisen ennaltaehkäisyksi ja epäonnistuessamme vain toteaisimme, että nyt on käynyt näin, mitä teemme ja sitten yhdessä yrittäisimme lopettaa kiusaamisen kierteen. Joskus se tuntuu aika utopistiselta, mutta Les Miserablesin sanoin: "Will you join in our crusade? Who will be strong and stand with me? Somewhere beyond the barricades is there a world you long to see?"

maanantai 3. marraskuuta 2014

Laudalla huojumassa

Kesällä tuli kokeiltua suppausta. Laudalla voi kuitenkin tehdä niin paljon enemmän kuin vain meloa eteenpäin. Sunnuntaina kokeilin Erimoverin Sup fit&balance -tuntia, joka järjestettiin Hotelli Haagan uima-allasosastolla. Olin jostain ihmeen syystä saanut päähäni, että menen supjoogaan, mitä toistelin sitten kaikille, ketkä minua nyt jaksoivat kuunnella. Onneksi huomasin erehdykseni ennen tuntia. Olisin ollut aika hämmentynyt oppilas, sillä tunnilla ei todella ollut mitään tekemistä joogan kanssa.

Olin niin jännittynyt täysin uudesta konseptista, että tulin todella hyvissä ajoin paikalle. Loppujen lopuksi se oli kuitenkin kiva juttu, sillä saunoin antaumuksella ja sitten istuskelin altaan vieressä korituolissa ja ihailin katossa olevia pieniä valotähtiä. Hyvin tunnelmallista.

Tunnille sai laittaa päälle joko uimapuvun tai bikinit tai kevyet ja puhtaat urheiluvaatteet. Suplaudat olivat kiinni toisissaan sekä altaan molemmissa päissä, joten aiemmin pelkäämäni mahdollisuus kaatumiseen, jossa löisi päänsä altaan kulmaan, oli käytännössä mahdoton, sillä emme olleet missään ajelehtimisvaarassa. 

Itse tunti koostui kappaleista, joiden aikana joko aerobicattiin tai sitten tehtiin tasapainoharjoituksia. Pääasiassa heiluimme laudan päällä, mutta osa liikkeistä tehtiin ihan vedessä laudan vieressä, joten kukaan ei voinut välttyä kastumiselta, vaikkei olisi pudonnutkaan. Käytännössä kaikki laudalla tehtävät liikkeet olivat yhtä tasapainoharjoitusta, sillä lauta keinui veden päällä. Siinä olikin tunnin vaikeus ja hauskuus. Pidin kaikista eniten niistä osuuksista, joissa keskityttiin erityisesti tasapainoon. Se oli haastavaa, mutta ilokseni huomasin, että tasapainoni on kehittynyt joogamisen myötä paljon.

Tunti oli hauska. Minulla oli hymy huulilla ja korvissa käytännössä alusta loppuun. Jokin siinä vedessä keinumisessa vain oli. Ja onneksi on se supjoogakin vielä kokematta, niin on mukavia juttuja tiedossa vielä tulevaisuudessakin.

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Halloween!

Olin eilen ihan tolkuttoman hienoissa halloween-juhlissa. En ole ikinä nähnyt mitään vastaavaa. No, ehkä elokuvissa jotain sinne päin. Kaveri oli perheineen laittanut koko kotinsa teeman mukaisesti täyteen hämähäkin seittejä, hyönteisiä, hirviöitä ja kaikkea muuta mitä voisi jonkun kuvitella pelkäävän. Vessapapeissakin oli piikkilankakuviointi. Kaikki olivat tietenkin pukeutuneet. Innostuin sen verran kovasti siitä torstain maskeerauskoulutuksesta, että tutkailin Pinterestiä ja sen avulla piirsin itselleni juhlia varten ihan perus mustalla meikkikynällä meksikolaisen kuolleiden päivän tyylisen meikin. Tämmöinen siitä tuli.

lauantai 1. marraskuuta 2014

Ilmajoogaa Yoga Nordicilla

Perjantaina kokeilin tosiaan ensimmäisen kerran ilmajoogaa Yoga Nordicilla. Yoga Nordic tarjoaa kolmea erilaista ilmajoogatuntia (sekä ilmapilatesta). Me olimme tietenkin aloittelijoille tarkoitetussa Air jooga Take offissa, jota pitää käydä kuulemma useampi kerta ennen kuin voi suunnitella muille ilmailutunneille osallistumista.



Ilmajoogassa joogataan silkkitrapetsin avulla. Kyse ei kuitenkaan ole sinällään mistään akrobatiatunnista, vaan asanoita tehdään vain rauhallisesti trapetsin avustuksella. Useat asanat ovat ihan perusjoogasta tuttuja. 

Huone oli valaistu erikoisen punasävytteisesti. En tiedä miksi, mutta joka tapauksessa valo oli ihan miellyttävä silmälle paikan päällä, joten mikäpä siinä. Matto piti asettaa valitsemansa silkkitrapetsin alle ja trapetsi piti valita sen mukaan, että se yltäisi omaan lonkkaan, ettei iske päätään lattiaan ylösalaisin tehtävissä asanoissa. Pidin kovasti ohjaajamme tyylistä. Sen lisäksi, että hän oli ystävällinen ja iloinen ja teki tunnista lämpimän ja sydämellisen kokemuksen, hän myös antoi halukkaille paljon yksilöllistä opetusta. 


Osa asanoista tehtiin täysin lattialla ja toisissa trapetsia käytettiin avustamaan tai syventämään liikettä. Olin hyvin jumissa tiistain pumpista, kun taas venyttely oli ollut suorastaan olematonta, joten jooga tuli taas taivaan lahjana. Hauskinta oli, kun keikahdimme ylösalaisin kuin vamppyyrit konsanaan näin halloweenin kynnyksellä. Minulla oli ollut aivan hulvaton päänsärky jo kahden päivän ajan, mutta ylösalaisin roikkuminen muutti kaiken ja kipu katosi täydellisesti.

Kaikista paras osuus tunnilla oli kuitenkin lopussa kun menimme täysin silkkikankaan sisälle ja ensin istuimme ja lopuksi makasimme siellä kuin kohdussa muutaman minuutin ajan. Muutaman liian lyhyen minuutin ajan. Olisin halunnut jäädä sinne koko illaksi. En osaa kuvailla, miten rauhallinen, onnellinen ja turvallinen olo minulla oli.



Pumppia, päänsärkyä, teatteria

Nyt on ollut siinä mielessä kiva viikko, että on tullut puuhattua kaikkea sellaista, mitä ei joko ikinä ole ennen kokeillut tai sitten ettei ole pitkään aikaan tehnyt. Ensinnäkin olin keskiviikkona ystävän kanssa Meilahden yliopistoliikunnan pumpissa. Laskeskelin tässä, että olen ollut viimeksi pumpissa silloin kun opiskelin eli vähintään yli neljä vuotta sitten. Tämä johtuu siitä, etten tykkää enää pumpista. En oikeasti usko, että ikinä tykkäsin, edes silloin kun kuvittelin tykkääväni. Kyllä, se on tehokasta ja koko tyttö on pelkkä märkä läntti ja kyllä, tunnin jälkeen on upea euforinen olo, mutta itse tunti on ihan hirveän tylsä. En jaksa sitä, miten tehdään yhtä tai korkeintaan paria liikettä kokonaisen biisin ajan. Ja mikä juttu se on, että hauiksia täytyy vääntää niin paljon? Pääasiassa keskitytään tietenkin isompiin lihaksiin tai monipuolisemmin pieniin, mutta sitten kolme-neljä minuuttia ylös alas veivaamista. En ymmärrä. Minulle pumppi on oikeastaan ollut enemmänkin rankaisun muoto. Tyyliin: "pumppaa läski. Taas olet vaan syönyt ja syönyt. Kärsi nyt, niin kuin sun kuuluu!" Mitä enemmän olen tullut sinuiksi itseni kanssa ja alkanut oikeasti pitämään urheilusta, olen myös ymmärtänyt, että minun ei tarvitse rankaista itseäni liikunnalla. Siitä voi myös nauttia.

Mutta ystävän kanssa oli huippua. Menimme sen jälkeen vielä saunaan ja turisimme mukavia, niin olin oikein onnellinen. Ja hän tykkää oikeasti pumpista, kuten moni muukin eli on hienoa, että tämmöinenkin urheilumuoto löytyy.

Torstain henki
Seuraavat kaksi päivää painiskelinkin sitten ihan hirveän päänsäryn kanssa, enkä pystynyt nukkumaan kunnolla. Olin siellä pumpissa varmaan jäkittänyt useammassa liikkeessä niska ihan väärällään ja palkinto oli aika tuskaisa kipu. Olin sen verran väsynyt, että pidin eilen perinteikkään Itke luokkasi edessä -kohtauksen. Olen tehnyt näin kerran vuodessa. Olen vaan hirveä herkkis. Syytän mummoani. Puolan mummo oli sellainen ihminen, että hän saattoi vain ihan täydellisen iloisesta olosta itse puhua itselleen hirveän itkun. Minä en ole yhtä paha, mutta hallitsen kyllä silti melko tehokkaasti itkemisen taidon. Varsinkin kun on hirveä väsy ja pääkipu päälle ja vähän harmittaa tai ärsyttää kun jokin ei mene minun haluamallani tavalla. Lapset onneksi suhtauivat pimeään opeensa aivan ihanasti. Minua vähän nolottaa, mutta minkäs teet. 

Torstaina olin Kaupunginteatterin järjestämässä maskeeraus ja puvustus -koulutuksessa. Kävimme katsomassa teatterin pukuvarastoja ja ompelimoa sekä näimme kun Tarzan-musikaalin tähtiä maskeerattiin. Sen jälkeen saimme kokeilla itse. Jokainen pari/ryhmä sai oman viikonpäivän ja sitten piti laittaa itsensä sen viikonpäivän hengeksi. Olin siellä ystäväni kanssa ja saimme päiväksemme torstain. Molemmilla oli aika eri visio torstaista, vaikka molemmat myös totesimme torstain olevan, kuten kaikki tietävät, toivoa täynnä. Minun hahmoni oli aatelisneito, joka odotti toiveikkaana, mutta hieman epävarmana perjantain sulhoaan.

Kokonaisuuteen kuului, että minulle laitettiin tekoripset ja voi että kun ne olivat nätit. Täytyy sanoa, että nyt todella ymmärsin, miksi monet jäävät koukkuun kaiken maailman tekokynsiin ja -ripsiin ja botoxiin ja vaikka sun mihin. Itselle tuli jotenkin tosi ristiriitainen olo. Kun ne olivat niin kauniit. Silmistä tuli niin isot ja säihkyvät ja se ajatus siitä, että voisi olla niin nätti. Mutta en minä ole sen näköinen oikeasti. Toisaalta en ole myöskään sen näköinen minkä näköinen olen kun meikkaan ja minähän meikkaan käytännössä joka päivä. Se on vähän, että kun sille tielle lähtee, niin se oma itse ilman kaikkia koristuksia ja korjailuita alkaa näyttämään oudolta. Lisäksi jos liian moni muista käyttää jotain vastaavia, niin siinä rinnalla näyttää myös oudolta. Siksi varmasti tyyliin kaikki Hollywoodin tähdet laittavat botoxia naamaansa. Kun kaikki muutkin laittavat. Vaatii aikamoista rohkeutta sitten olla se ainut ryppynaama.

Räps räps
Loppuillaksi olisi ollut tarjolla vielä teatteriesitys Keijuneuvos Koo, mutta olin onnistunut sekoilemaan aikatauluissani ja ilmoittautunut samalle illalle työkavereiden kanssa katsomaan Kansallisteatteriin stand upia. Joten menin sitten sinne. Olin vähän pihalla mitä oikein olen menossa katsomaan, mutta kävi ilmi, että kyseessä oli stand up -kilpailu Naurun tasapaino, joka on viime aikoina pyörinyt telkkarissa. Tämä oli finaali, joka näytettiin vielä suorana televisiossa. Ihan hullun rohkeaa porukkaa nuo stand up -tyypit. Sinne vaan lavalle ja entä jos kukaan ei naurakaan. Ei voi muuta kuin ihailla.

Olimme parvella, joten meitä ei näkynyt ollenkaan televisiossa. 
Vartin kuuluisuuteni odottaa siis vielä tulevaisuudessa.

Eilen olin ensimmäistä kertaa elämässäni sitten siellä ilmajoogassa. Mursin kirouksen ja jopa onnistuin pääsemään paikalle! Jee! Kirjoitin siitä erillisen postauksen, jonka julkaisen piakkoin. Sen verran sanon jo tähän, että menin tunnille kamalan päänsäryn kourissa ja lähdin sieltä vapautettuna. Se oli upeaa. Ja olin sentään jo yrittänyt nukkumista, venyttelyä, hieromista, kipukoukkua, yläruumiin lämmittelyä liikunnalla ja särkylääkkeitä, eikä mikään ollut auttanut. Sitten vietin tunnin kankaissa roikkuen ja se oli siinä.

Lopuksi lähdin halloween/synttäribileisiin. En tuntenut juhlista oikein ketään ja olin aluksi vähän jännittynyt niihin menosta, mutta sitten juttelin koko illan yhden täysin uuden ja yhden puolitutun kanssa ja molemmat olivat hurjan kivan oloisia ihmisiä eli minulla oli loppujen lopuksi tosi mukavaa. Tänään on toiset juhlat ja sinne pitäisi jopa pukeutua halloween-teeman mukaisesti. Onneksi Pinterest auttaa. Löysin useamman siistin kuvan meikeistä, joista jotain voisi kokeilla omaan naamaan. Sitten vaan vielä musta mekko päälle ja menoksi.