perjantai 26. joulukuuta 2014

Urheilua ja ystävyyttä

Minulla on tavoitteena tällä joululomalla no tietenkin ensiksi tehdä kaikkea kivaa, mutta toiseksi haluan saada taas kestävyystreenin osaksi normaalia eloa, kun se on taas jäänyt kaikissa muodoissaan pois. Heti kun alkaa väsyttämään enemmän tämä elon rankkuus, niin lenkillä käynti on ensimmäinen, jota alan laiminlyömään ja kun säännöllisyys katoaa, niin sitten se jää kokonaan.

Loma on kuitenkin lähtenyt käyntiin aika hyvin. Kävin uimassa ensimmäistä kertaa aikoihin. Muutenkin minun kuntouintikertani voi todennäköisesti laskea yhden käden sormilla koko elämäni ajalta. Normaalisti harrastan uintilillumista. Mutta nyt kävin Töölön Urheiluhallilla uimassa ihan oikeasti. Noin 40 minuuttia edestakaisin uimista 25 metriä pitkällä altaalla. Onhan se aika tylsää. Edestakaisin, edestakaisin, eikä maisema muutu miksikään. Mutta nyt jostain syystä uiminen tuntui pitkästä aikaa kivalta ja suorastaan tunnelmalliselta, sillä allasosasto oli valaistu kauniisti jouluvaloilla ja taustalla soi Rajattoman joululevy.

Ei näytä tässä yhtään niin tunnelmalliselta, mutta siellä oli tosi kaunista.

Jouluaatto ja -päivä menivät erittäin rennosti. Makoilin erilaisilla tuolleilla, sohvilla, lattioilla, patjoilla ja sängyillä kaksi vuorokautta putkeen ja käytännössä söin non stoppina. Tänään olikin sitten aivan zombikooma. Heräsin kymmeneltä, söin ja nukahdin uudestaan sohvalle. Kun heräsin, niin ajattelin pöpperöisillä aivoillani, että nyt riittää. Aletaan olemaan juuri sillä rajalla, että tämä ei ole enää kivaa. Joten lähdin lenkille.

Lenkki kulki kuin unelma. En tehnyt mitään aikaenkkoja, mutta askellus tuntui silti todella kevyeltä ja maisema oli niin talven ihmemaa, että olisi voinut luulla pudonneensa joulukortin sisään. Olin niin flow-tilassa että perille tultuani voimatreenasin ja illalla kävimme vielä hiihtämässä.

Lähes kaikki hiihtokamppeeni tuovat minulle muistoja mieleen joka kerta kun otan ne esiin. Ennen ne olivat käytännössä kaikki jäänteitä omilta ala-astevuosilta, koska olen niinkin pitkä nainen, että en ole kasvanut kuudennen luokan jälkeen kuin yhden sentin ja senkin saavutin seitsemänteen luokkaan mennessä. Nykyään sauvat ovat uudet, koska kerran tultuani hiihtämästä kannoin sauvojani siten, että yksi niistä jäi rappukäytävän kaiteen metalliputkien väliin, niin että se taittui. Yritin vielä hiihtää sillä, mutta seuraavalla kerralla se sitten katkesikin kahteen osaan. Menin sitten ostamaan uudet, mikä oli yllättävän haastava kokemus, koska koin kaupassa hetkellisen dementiakohtauksen, enkä muistanut sanaa sauva, vaan yritin ostaa sauvoja sanalla sukset. Myyjä oli vähän epätoivoinen kanssani, kun pyysin suksia, hän vei minut suksien luo ja sitten sanoin, et hei en mä näitä halunnut, mä haluun sukset!

Toinen muisto liittyy niihin varsinaisiin suksiin. Niissä on nimittäin tosi vaikea kiinnitysmekanismi, varsinkin kuudesluokkalaiselle. Meillä oli kerran kuudennella joku koko koulun hiihtoretki, enkä saanu suksia millään kiinni monoihin. Kaikki lähtivät ja tuskan hiki valui noroina pitkin selkää. Tai siis melkein kaikki. Rakas ystäväni Henna seisoi ja odotti kanssani kunnes sain sukset jalkaan. Joka kerran kun menen hiihtämään ja näen sukseni, ajattelen sitä, miten hyvä ystävä minulla on.

Siinä ne tarinan välineet ovat ja lenkkaritkin tekevät cameon.

Uusi Peak performancen pipo toista kertaa käytössä.
Seison muuten vessanpöntön päällä tässä kuvassa. Ei meillä ole muita peilejä :D

tiistai 23. joulukuuta 2014

Jouluisia herkkuja, askarteluita ja perinteitä

Malminkartanon juna-aseman penkki toivottaa:

Joulu on erikoinen. Harvempi juhlapyhä merkitsee niin paljon niin monelle, eikä varmaan mistään oteta niin paljon paineita, kun kaiken pitäisi olla vähintään täydellistä.
 
Minulle joulu on ensisijaisesti rauhoittumisen ja yhdessäolon aikaa. Ihan sama jos on vähän sotkuista ja ihan sama mitä tehdään. Perusarki on niin stressaavaa, että ei ole mitään järkeä vetää ahdistusta lomahetkistä.
 
Tietenkin perinteitä on syntynyt meidänkin jouluumme. Ensinnäkin sovimme mieheni kanssa jonkun päivän ennen joulua jouluksi ja juhlimme joulua kahdestaan. Emme tee mitään hirveän kummoista, mutta päivä on aina ihana. Haemme kuusen, syömme älyttömän hyviä ruokia ja vietämme kunnolla aikaa yhdessä. Tänä vuonna intouduin tekemään itse suklaata ja askartelemaan lumihiutaleita. Tietenkin Space invaders -suklaita ja Star wars -lumihiutaleita.
 
Cocovin suklaapakkauksessa on kaikki valmiina tee se itse -suklaahetkelle.
Sotkutkin tein itse.
 
Sitten ulos jäähtymään.

Valmiit suklaat onnistuivat vastoin ennakko-odotuksia aika hienosti.

Kauempaa ne näyttävät ihan perus lumihiutaleilta
 
Mutta läheltä tältä.

Jos haluat tehdä itsekin, niin mene tänne
 
Helsingin jouluateriamme: uunissa paistettua kurpitsaa ja luomubroileria,
bataattimuusia, salaattia. Ah. Tulee uudestaan vesi kielelle.

Virallisen jouluaaton ja -päivän olemme Porvoossa, jossa joulu jatkuu aikamoisena muumeiluna: perhe, ruokaa, sauna, pelejä, ehkä joku elokuva. Joulun jälkeen olo on levännyt ja onnellinen ja jaksaa taas ottaa vastaan oikean maailman vaikeudet.
 
Sitä toivon teillekin rakkaat lukijat. Tehkää vain niitä juttuja, jotka tekevät teidät onnelliseksi, antavat energiaa ja rauhoittavat mielen. Jos tykkäät siivoilusta ja kokkaamisesta ja haluat ravata kaikki paikat läpi, niin anna mennä. Mutta jos huomaat, että joulusi alkaa muistuttaa suorituspaniikkia, niin mieti tarvitseeko sitä kaikkea. Ehtii sitä muulloinkin touhottaa.
 
Iloista joulua kaikille!
 

Tuo iso pallo on puolalainen käsintehty joulukuusenkoriste.
Ne ovat ihan minun lemppareitani. Meillä on lapsuudenkotona noita useampi.
Ei tosin niin monta kuin ennen, sillä yhtenä vuonna kuusi kaatui kolme kertaa ja moni niistä hajosi.








sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Treenaamassa merijalkaväen tyyliin

Kävin tällä viikolla kokeilemassa Urheiluhallien Pasilan yksikössä TRX-tuntia. TRX ei sanana kerro yhtään mitään ihmiselle, joka ei ole kuullut tästä treenimuodosta. Sillä on kuitenkin aika mielenkiintoinen syntyhistoria. TRX:n keksijä oli Yhdysvaltain merijalkaväen Navy SEALin Randy Hetrick, joka muodikkaasti tuunasi jujutsuvyön ja laskuvarjon jäänteet yhteen. Näin syntyi prototyyppi erittäin monipuoliselle treenivälineelle, jolla pystyy tehokkaasti treenaamaan koko kropan. Tarkemman historiikin löydät täältä.

Käytännössä kyse on siis kahdesta keltamustasta nauhasysteemistä, jotka on kiinnitetty kattoon tai telineeseen roikkumaan ja joiden päässä on sellaiset aukot, jonne voi mukavasti työntää jalkansa tai ottaa käsillä kiinni ja sitten voi tehdä haluamaansa liikettä.

Kuten vaikka näin.


Halusin kokeilla TRX:ää, koska haluan kokeilla kaikkia juttuja, mutta minulla oli vähän epäluuloinen ennakkoasenne. Ajattelin, että se on yhtä tylsää kuin pumppi, jossa vain jauhetaan samaa biisiä parilla eri liikkeellä ikuisesti. TRX oli kuitenkin paljon innostavampaa. Jokaista liikettä tehtiin ensimmäisellä kerralla 15, toisella 12 ja viimeisellä 10, joten missään vaiheessa ei päässyt tylsistymään, intensiteettiä pystyi kasvattamaan läpi treenin, kun jaksoi tehdä vähemmän toistoja, mutta rankemmasta asennossa ja koko kroppa käytiin tehokkaasti läpi. Liikkeiden haastavuus määräytyi jalkojen etäisyydestä kiinnityspisteestä, joten jokainen pystyi eriyttämään treeninsä juuri omille lähtökohdilleen sopivaksi. Moniin liikkeisiin oli myös variaatioita valittavana. Esim. kyykyissä saattoi kyykkiä ihan peruskyykkyjä, askelkyykyyjä tai pistoolikyykkyjä.

Minulle tuli tunnilla huono olo kesken kaiken. En tiedä johtuiko se siitä, että treeni oli niin rankka vai koska olin vähän turhan lyhyt aika sitten juonut avokadosmoothien, joka ei ehkä ollut ihan paras valinta ennen treeniä vai että jotain oli vialla jo valmiiksi, koska minulla sattui vatsaan ennen tuntia. Joka tapauksessa jouduin menemään vessaan kyykkyyn pää jalkojen välissä kesken treenin. Hetken mietin, että en pysty jatkamaan enää kun on niin huono olo, mutta menin sitten minuutin päästä takaisin ja tein treenin loppuun.  Huimaus jatkui ihan sinne asti kun menin nukkumaan. Mutta seuraavana päivänä oli taas normaali olo. Outoa. Ei ole ennen käynyt noin, vaikka on minulla joskus tullut huono olo treenatessa, mutta ei se ikinä ennen ole jatkunut noin pitkään.

Nauhat saa myös jalkoihin ja sitten voi tehdä vaikka vatsoja.
Joka tapauksessa TRX oli minusta monipuolinen ja innostava tunti, jossa aidosti tuntee treenaavansa kovaa ilman sitä itserankaisun (=urheile ja kärsi, läski, taas sä oot herkutellut!!!) tunnetta, jonka minä ainakin saan esim. pumpista ja spinningistä. Tunti muistutti enemmän perus salitreeniä, mutta sellaista, jossa käytetään vain oman kehon painoa, mikä ainakin minulle oli todella motivoivaa tekemistä. Tykkään itse asiassa oman kehon painon treenistä ehkä eniten.


sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Treeniä ja kakkua


En tiedä teistä, mutta minua väsyttää talvisin ihan hirveästi ja tuntuu, että on jatkuvasti askeleen jäljessä siitä missä pitäisi olla. Jatkuva tasapainottelu stressin ja omien eksistentialististen kriisien kanssa uuvuttaa sen verran paljon, etten esimerkiksi varmasti treenasi ollenkaan, jollen eläisi niin onnellisessa tilanteessa, että meillä on käytännössä salin verran treenauskamppeita kotona, jonka vuoksi minun ei tarvitse lähteä oikealle salille. Toisinaan sekin ahdistaa, koska kuulun siihen Murphyn lain sivuryhmään, että kaikki mikä voi ahdistaa, ahdistaa eli minua ahdistaa myös se, että omistamme niin paljon tavaraa ja olohuoneemme näyttää käytännössä aina suurinpiirtein tuolta kuin tällä hetkellä eli kuin tuossa kuvassa. Ja voin kertoa, ettei tässä ole todellakaan kaikki mitä tästä taloudesta löytyy. Nuo nyt vain sattuvat olemaan tällä hetkellä lattialla. Mutta oikeasti se on myös mahtavaa. Ei tarvitse kuin nousta seisomaan omalta kotisohvalta ja voi jo aloittaa treenin. Väsymyksestä huolimatta treeni on mennyt viime aikoina ihan mukavasti. Esimerkiksi tein tänään leuanvedoissa ennätyksen: nyt jaksan tehdä kuusi putkeen, jihuu!

Tällaista täällä on. Useimmiten tuolla seassa on myös kirjoja,
koska tykkään myös lukemisesta.

Ihailen syvästi kaikkia, jotka jaksavat lähteä salille asti talvella, kun vapaa-aika on pelkkää yössä tarpomista. Minusta voimatreeni ei ole tarpeeksi hauskaa, että jaksaisin motivoitua moiseen. Sen sijaan syöminen on tosi hauskaa. Kolmisen vuotta sitten söin niin antaumuksella talven läpi, että lihoin aika kovasti. Nykyään haluan edelleenkin nauttia elämästä, mutta varoa liiallista lohtusyömistä, koska siitä tulee pidemmän päälle vain huono omatunto. Herkuttelun pitäisi olla aina nautiskelua ja elämästä juhlan tekemistä, silloin se lisää onnellisuutta, muuten se ainakin minulla lisää vain pahaa mieltä, vaikka hetkellisesti tuleekin parempi olo. Vähän kuin sormien naksuttelu. 

Tänä viikonloppuna söin aivan huippuherkullista taatelipohjaista ja kookoskermaista kakkua, joka sopii niin viljaa, maitoa kuin munia välttäville (kirjoitin ensin, että viljattomille, maidottomille ja ... Ja sitten päätin, että ehkä toinen kirjoitusasu on tarpeen :D). Se ei ole myöskään niin epäterveellistä kuin kakut yleensä. Ohje on mieheni keksimä ja löytyy täältä. Jos löytää semmoista kookoskermaa, joka ei ole nestemäistä, vaan jähmettynyt sellaiseksi valkoiseksi möykyksi, niin ohjeessa mainitun kokoonkeittämisen voi jättää pois, kun se on jo koossa. Nopeuttaa tekemistä huomattavasti. Kakussa onkin se hassu puoli, että joka kerta siitä on tullut vähän erilaista, mutta aina se on ollut aivan huisin hyvää.

Kakku oli niin namia, että tuli mieleen edes ottaa kuvaa vasta kun kakun tila oli tämä.

sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Miekka kädessä

Kuva-arvoitus: Mikä sillä on kädessään?
Tänä viikonloppuna olin niin villi, että yhdistin kaksi intohimoani eli liikunnan ja historian. Kävin nimittäin Espoon historiallisen miekkailun seuralla tutustumassa bolognalaiseen miekkailuun. Hassua sinänsä, että heidän ainoat tilansa eivät ole Espoossa vaan Helsingissä, eikä edes missään rajamailla, vaan Ruskeasuolla osoitteessa Koroistentie 4 E.

Mieheni aloitti muutama kuukausi sitten bolognalaisen miekkailun. Vaikka laji vaikutti minusta heti tosi siistiltä ja kuuntelin mielenkiinnolla hänen juttujaan siitä sekä katselin kun hän taisteli olohuoneessa näkymättömiä vastustajia (toisinaan kattolamppuraukkaamme) vastaan ensin puisella katanalla ja myöhemmin ihan oikealla metallisella miekalla, niin lopullisesti innostuin kokeilemaan lajia, kun olimme jokusen viikko sitten katselemassa miekkailukisoja kisahallilla.

Miekkailijat ottelevat ringissä. Tuomareita on kolme.
Tämä varmistaa sen, että varmasti joku näkee mitä tapahtuu.

Kolmen pisteitä antavan tuomarin lisäksi on vielä yksi tuomari (hän, jolla on pitkä keppi).
Neljäs tuomari pitää huolta, että kaikki menee asiallisesti ja oikein ja ilmoittaa pisteet laskijoille.

Tässä kilpailun osassa miekkailijoilla oli myös kilvet.

Olen kokeillut joskus sitä miekkailua, jossa ollaan valkoisissa kuteissa ja suoralla janalla otellaan paria vastaan, joten voin kertoa, että bolognalainen miekkailu on ihan erilaista. Ensinnäkin se on paljon enemmän oikeaa miekkailua. Ainakin minun mielestäni. Miekat eivät ole semmoisia heinänkorsia, jotka taipuvat kun niillä johonkin osuu, vaan ihan kunnon metallisia kovia miekkoja, joilla voi tehdä pahaakin jälkeä. Lisäksi ottelut eivät tapahdu kaksiulotteisesti yhdellä viivalla vaan kolmiulotteisesti joka suunnalta. Eivätkä vaatteetkaan ole valkoisia. Suojavarusteet ovat usein mustat, mutta muissakin väreissä voi harjoitella ja otella.

Minua kutkuttaa tässä lajissa erityisesti sen historiallinen puoli. Kyseessä on miekkailutyylisuunta, joka kehitettiin keskiaikaisen miekkailun pohjalta Bolognassa 1400-1500-lukujen vaihteessa. Tuolloin kaksintaistelu oli laillista ja jopa arvostettu tapa ratkoa ristiriitatilanteita. Se, miten nykyään voidaan mitenkään tietää, miten silloin miekkailtiin johtuu siitä, että jotkut miekkamestarit, kuten Achille Marozzo, asettivat kirjoitusvälineensä paperille ja kirjasivat ylös teoksia miekkailusta, jotka nykyään toimivat perustana bolognalaisen miekkailun harjoittelulle. Kun itse käytännössä harjoittelee tekniikoita, joita jotkut renessanssin miekkoset oikeasti tarvitsivat ja käyttivät, tuntuu kuin alkeellisen aikakoneen kautta saisi yhteyden menneisyyden ihmisiin.

Choose your weapon!

EHMS järjestää niin bolognalaisen kuin historiallisen miekkailun peruskursseja, mutta kurssit ovat tällä hetkellä juuri menossa ja halusin heti saada miekan käteeni, joten varasin yksityistunnin. Tunti oli kahden pituinen ja erittäin tiivis ja monipuolinen paketti. Pääsin kokeilemaan kaikkia miekkailun osa-alueita eli jalkatyötä, varoasentoja ja hyökkäyksiä niin erikseen kuin yhdessä sekä soveltamaan niitä torjunta- ja provokaatioharjoituksissa. Täytyy sanoa, että tämä oli motorisesti haastavinta aivojumppaa mitä olen vähään aikaan tehnyt. Fyysisesti rankinta harjoittelu oli oikealle kädelle, joka oli pian maitohapoilla. Vaikka miekkani painoi vain vähän päälle kilon, niin sen pitäminen tanassa ja sillä harjoitteleminen oli oikeasti rankkaa. Helposti teki mieli antaa kyynärpään mukavasti nojata lantioon, mitä ei tietenkään saanut tehdä. Vähän väliä piti vaihtaa miekka hetkeksi toiseen käteen, että sai heilutella ja lepuuttaa työkättä.


Tässä ringissä emme tällä kertaa uhranneet ketään,
vaan harjoittelimme jalkatyötä.
Liikunnallisten otteiden lomassa opettajamme (me tarkoittaa miestäni ja minua. Olimme yhdessä tunnilla, mutta käytännössä vain minua opetettiin, koska hän osaa jo alkeet) kertoi myös bolognalaisen miekkailun teoriasta ja historiasta. Liikuntaa ja historiaa, voisiko paremmin olla? Ei paljoa. Työkaverini nauraa minulle aina, että olen ihan nörtti, kun tykkään kaikesta tällaisesta, mutta jos sinäkin ymmärrät hyvän päälle, niin suosittelen käymään kokeilemassa. Se perus valkopukumiekkailukin oli ihan hauskaa,  mutta minusta tämä oli kyllä siistimpää.

Kokeilin myös tällaista valtavaa kahden käden miekkaa.
 Miekka oli pidempi kuin minä. Ei sentään painavampi.
Asiasta seinään: olin tänä viikonloppuna myös Sami Hedbergin stand up -keikalla. Keikka oli hauska, mutta minulla ei ole ikinä ennen mennyt hermot niin pahasti yleisöön kuin tällä kertaa, vaikka olen ennenkin ollut pikkujouluaikaan vastaavilla keikoilla. Siis oikeasti rakkaat känniset ihmiset, koittakaa nyt toisen antaa edes kertoa juttu loppuun ennen kuin alatte huutelemaan omianne. Sami ammattilaisena luovi aika hyvin läpi näistä ja heitti hauskaa juttua päälle, mutta kuitenkin. Niin monta juttua keskeytettiin ja pariin hän ei enää palannut ollenkaan, koska varmaan unohti mistä oli puhumassa, kun toiset huutelevat ihan koko ajan.

Mutta joo, mukavaa sunnuntaita kaikille. Käykää kokeilemassa jotain joka tekee teidät iloiseksi.