perjantai 26. joulukuuta 2014

Urheilua ja ystävyyttä

Minulla on tavoitteena tällä joululomalla no tietenkin ensiksi tehdä kaikkea kivaa, mutta toiseksi haluan saada taas kestävyystreenin osaksi normaalia eloa, kun se on taas jäänyt kaikissa muodoissaan pois. Heti kun alkaa väsyttämään enemmän tämä elon rankkuus, niin lenkillä käynti on ensimmäinen, jota alan laiminlyömään ja kun säännöllisyys katoaa, niin sitten se jää kokonaan.

Loma on kuitenkin lähtenyt käyntiin aika hyvin. Kävin uimassa ensimmäistä kertaa aikoihin. Muutenkin minun kuntouintikertani voi todennäköisesti laskea yhden käden sormilla koko elämäni ajalta. Normaalisti harrastan uintilillumista. Mutta nyt kävin Töölön Urheiluhallilla uimassa ihan oikeasti. Noin 40 minuuttia edestakaisin uimista 25 metriä pitkällä altaalla. Onhan se aika tylsää. Edestakaisin, edestakaisin, eikä maisema muutu miksikään. Mutta nyt jostain syystä uiminen tuntui pitkästä aikaa kivalta ja suorastaan tunnelmalliselta, sillä allasosasto oli valaistu kauniisti jouluvaloilla ja taustalla soi Rajattoman joululevy.

Ei näytä tässä yhtään niin tunnelmalliselta, mutta siellä oli tosi kaunista.

Jouluaatto ja -päivä menivät erittäin rennosti. Makoilin erilaisilla tuolleilla, sohvilla, lattioilla, patjoilla ja sängyillä kaksi vuorokautta putkeen ja käytännössä söin non stoppina. Tänään olikin sitten aivan zombikooma. Heräsin kymmeneltä, söin ja nukahdin uudestaan sohvalle. Kun heräsin, niin ajattelin pöpperöisillä aivoillani, että nyt riittää. Aletaan olemaan juuri sillä rajalla, että tämä ei ole enää kivaa. Joten lähdin lenkille.

Lenkki kulki kuin unelma. En tehnyt mitään aikaenkkoja, mutta askellus tuntui silti todella kevyeltä ja maisema oli niin talven ihmemaa, että olisi voinut luulla pudonneensa joulukortin sisään. Olin niin flow-tilassa että perille tultuani voimatreenasin ja illalla kävimme vielä hiihtämässä.

Lähes kaikki hiihtokamppeeni tuovat minulle muistoja mieleen joka kerta kun otan ne esiin. Ennen ne olivat käytännössä kaikki jäänteitä omilta ala-astevuosilta, koska olen niinkin pitkä nainen, että en ole kasvanut kuudennen luokan jälkeen kuin yhden sentin ja senkin saavutin seitsemänteen luokkaan mennessä. Nykyään sauvat ovat uudet, koska kerran tultuani hiihtämästä kannoin sauvojani siten, että yksi niistä jäi rappukäytävän kaiteen metalliputkien väliin, niin että se taittui. Yritin vielä hiihtää sillä, mutta seuraavalla kerralla se sitten katkesikin kahteen osaan. Menin sitten ostamaan uudet, mikä oli yllättävän haastava kokemus, koska koin kaupassa hetkellisen dementiakohtauksen, enkä muistanut sanaa sauva, vaan yritin ostaa sauvoja sanalla sukset. Myyjä oli vähän epätoivoinen kanssani, kun pyysin suksia, hän vei minut suksien luo ja sitten sanoin, et hei en mä näitä halunnut, mä haluun sukset!

Toinen muisto liittyy niihin varsinaisiin suksiin. Niissä on nimittäin tosi vaikea kiinnitysmekanismi, varsinkin kuudesluokkalaiselle. Meillä oli kerran kuudennella joku koko koulun hiihtoretki, enkä saanu suksia millään kiinni monoihin. Kaikki lähtivät ja tuskan hiki valui noroina pitkin selkää. Tai siis melkein kaikki. Rakas ystäväni Henna seisoi ja odotti kanssani kunnes sain sukset jalkaan. Joka kerran kun menen hiihtämään ja näen sukseni, ajattelen sitä, miten hyvä ystävä minulla on.

Siinä ne tarinan välineet ovat ja lenkkaritkin tekevät cameon.

Uusi Peak performancen pipo toista kertaa käytössä.
Seison muuten vessanpöntön päällä tässä kuvassa. Ei meillä ole muita peilejä :D

1 kommentti:

  1. Päivän naurut suksista (sauvoista). Voi Magda! ;)

    VastaaPoista