torstai 31. joulukuuta 2015

Vauhdin hurmaa kartingissa

Onnellinen kuski
Vanha vuosi on lopuillaan. Olen ollut aivan väskäpäskä, joten blogiin ei ole tullut kirjoitettua mitään, vaikka mukavia juttuja onkin tullut puuhailtua ja muutenkin mieli on ollut oudon onnellinen. Minusta ei sinällään tunnu siltä, että vanha vuosi olisi tässä, sillä minulle uusi vuosi alkaa aina koulujen alkamisen yhteydessä. Joka tapauksessa juhlistimme vanhaa vuotta kokeilemalla kartingia Helsingin Kart'in clubilla. Lähelle pääsi helposti bussilla keskustasta, mutta sen jälkeen harhauduimme vaeltamaan pieneksi toviksi Koskelan varikolle raitiovaunujen sekaan ennen kuin keksimme kysyä tietä.

Kart'in clubin voi varata porukalle, mutta jos menee yksin tai vain parin tyypin kanssa, niin silloin kannattaa kurkata netistä, onko paikassa vapaata ja sitten vain tupsahtaa paikalle. Lähtöjä on vähän päälle kymmenen minuutin välein ja periaatteessa vuorotellen lapsille ja aikuisille. Meidän clubilla ollessamme lapsia ei ollut, joten aikuisten lähtöjä oli koko ajan.

Eli päälle vain haalarit, kypäräpipo ja itse kypärä ja sitten vain kärryyn. Olin ensimmäisessä pelissä autossa numero yksi, mikä oli lohdullista, sillä muuten olin viimeinen. Ajaminen sinällään oli helppoa. Kun osasi kääntää rattia ja tiesi kumpi poljin on jarru ja kumpi kaasu, niin pääsi jo pitkälle. 

Tuollaisilla siinä ajetaan. Näyttävät ihan leluautoilta, mutta niillä pääsee yllättävän kovaa.
Meillä kävi siinä mielessä hassusti, että olimme mieheni kanssa molemmat antaneet toisillemme vuosipäivälahjaksi kahden hengen kokeilun kartingiin, mutta paikan päällä tämä osoittautui tosi kivaksi jutuksi. Suosittelenkin kaikille kartingin kokeilemisesta haaveileville kahden kisan ajamista. Yksi kisa kestää kymmenen minuuttia, jonka aikana ajetaan rata läpi niin monta kertaa kuin ehtii. Minulla ainakin kesti koko se aika tutustua kulkuneuvoon ja kerätä rohkeutta, joten kun sitten melko heti perään sai vetää toisen kisan, niin se oli kyllä hurjan mukava juttu. Muuten olisi ehkä jäänyt liiankin nälkäinen ja tyhjä olo. Sama fiilis oli miehellänikin, vaikka hän oli heti huomattavasti kovempi bad ass kuin minä.

Käännökset ovat haastavimpia. Katosta roikkuvat valot varoittavat, jos joku on tehnyt virheliikkeen ja jäänyt jumiin.

Toinen kiekka menikin sitten aivan mahtavasti verrattuna ensimmäiseen. Siis ensinnäkin en ollut viimeinen, vaan TOISEKSI viimeinen, mikä oli huima edistys, mutta vakavemmin sanoen pääsin oikeasti osaksi vauhdin hurmaa ja uskalsin painella omasta näkökulmastani jo aika täysiä. Aika oli myös aivan huippu, jos vertaan vain itseeni, koska ensimmäisessä kisassa en ollut vain viimeinen, vaan vii-mei-nen. Siis aivan älyttömän hidas verrattuna muihin. En kyllä tajua miten muut uskaltavat ajaa niin kovaa (tai kuin hullut, miten mielessäni käväisi radalla), mutta minä en oikeasti olekaan mikään vauhtihirmu, vaikka äitini aina väittääkin minua sellaiseksi, kun ajan hänen mielestään niin kovaa pyörällä. Sori äiti, tässä (vain tässä, ei hätää!) olet väärässä. Se on nyt todistettu.

Joka tapauksessa karting oli aivan mahtavaa, eikä edes kovin kallista. Suosittelen ehdottomasti.

Pakollinen selfie





perjantai 16. lokakuuta 2015

Wien

Wien on kahviloiden ja kakkujen kaupunki

Alun kommelluksia (hyppää yli, jos olet täällä vain Wien-kiinnostuksen vuoksi)


Lähdimme syyslomaksi Wieniin ystävää tervehtimään. Viihdytin aamulla itseäni ja miestäni hukkaamalla lompakkoni. Sitä etsiessä aika kului niin rattoisasti, ettei sitä riittänyt esimerkiksi bioroskiksen viemiseen tai matkakortin lataamiseen. Onneksi junissa voikin yllättäen maksaa kortilla ja banaanikärpäsiä meillä on ollut viime aikoina niin paljon ja usein, että jos elämä olisi Disney-elokuvaa, niin ne olisivat virallisia eläinystäviäni. Lompakkokin löytyi kirjahyllyn alta.

Saimme lisää itseaiheutettua jännitystä, kun perillä Wienissä tajusin, että hotellin ohjeissa luki TÄRKEÄÄ-tekstin alla: "Ilmoittakaa, jos tulette klo 19.00 jälkeen." Kone oli aika paljon myöhässä, joten kello oli todellakin enemmän, eikä muutenkaan oltaisi oltu siihen aikaa paikalla, vaikka kone olisi ajoissa ollutkin. 

Hotellilta ei kukaan vastannut ja kun saavuimme perille oli koko paikka pimeänä. Soitin ovikelloa kerran ja toisen, mutta kukaan ei tullut. Ei se hätä mikään massiivinen ollut, sillä pahimmassakin tapauksessa olisimme päässeet ystäväni soluasuntoon nukkumaan. Silti ilo oli melkoinen, kun pienen odottelun jälkeen hotellin uumenista tulikin työntekijä, joka otti meidät sisään. Sitten vain vauhdilla ystäväni luo, joka oli jo melkein kaksi tuntia odotellut meitä ravintolassa meiningillä: kyllä mulla oikeasti on kavereita tulossa, en ole vain kuvitellut niitä. Ravintola meni kiinni, mutta ruoka oli hienosti pakattuna ja kadun penkillä oli tilaa nälkäisille matkalaisille. Vähän kylmä vain, mutta mistä ei sisulla selviäisi.

Wienin nähtävyydet


Wien on mahtipontisten rakennusten, kahviloiden, klassisen musiikin, museoiden ja puistojen kaupunki. Nähtävää on enemmän kuin ehtii tai jaksaa katsoa, mutta seuraavat jutut olivat ainakin minusta tosi siistejä:

1. Schönbrunnin puisto


Ensimmäisen päivän ensimmäinen tehtävä oli toteuttaa lapsuuden unelmani pensaslabyrintissa seikkailemisesta. Sellainen löytyykin Schönbrunnin palatsin eli keisariväen kesäkodin puistosta. Palatsin rakentaminen aloitettiin 1696, mutta upeimpaan loistoonsa se pääsi erityisesti keisarinna Maria Teresian aikana (1700-luvun puolivälin paikkeilla). Keisarinna synnytti nimittäin 16 lasta, joten linnan siipiin laitettiin uudet kerrokset ja pihaa pistettiin paremmaksi.

Yhden kolmesta pensaslabyrintista tavoitteena oli päästä korkealle tasanteelle, josta näki miten labyrintti meni
Eksyksissä

Schönbrunn on Wienin suosituimpia vierailukohteita ja täytyy sanoa, että ehdottomasti syystä. Puisto on aivan päättömän iso ja siellä kuljeskeluun kuluu pitkä tovi. Sisään mahtuu muun muassa edellä mainittu labyrintti, mutta myös kokonainen eläintarha. Koska puisto on myös osoitus ihmisen epätoivoisesta yrityksestä muokata luonto muottiin, on joka hetki joku leikkaamassa pensaita.




Schönbrunnissa huvittavinta ovat "roomalaiset rauniot". 1700-luvulla antiikin aikaa ihailtiin aivan päättömästi, joten muotia oli muun muassa rakentaa omia roomalaisten raunioiden innoittamia kuvauksellisia rakennelmia, jotka olivat jo valmiiksi raunioina. Eipä se toisaalta kovinkaan poikkea siitä, että itsekin olen ostanut farkkuja, jotka ovat olleet jo valmiiksi rikottuja.

Roomalainen raunio :D

2. Hundertwasserhaus

Wienin rakennukset ovat kaikki aika samanlaisia, vaikka hienoja ovatkin. Sellaisia klassisia valkoisia, harmaita, kerman värisiä, beigejä, pylväitä, patsaita, koristuksia. Todella kauniita, mutta samoja, samoja, samoja.

Eipä siinä pahemmin vaihtoehtoja ollutkaan. Jo siitä tuli skandaali, kun yhden keisarin linnan vieressä sijaitsevan rakennuksen sunnittelijamestari sai vallankumouksen kärpäsen pureman ja hän suunnitteli talon, jossa toisen kerroksen ikkunat olivat saman kokoiset kuin muidenkin kerrosten. Siis kaikkihan tietävät, että toisen kerroksen ikkunoiden kuuluu olla isompia! Keisari oli niin pöyristynyt, ettei halunnut enää edes käyttää niitä huoneita palatsistaan, joista näki kyseisen häpeäpilkun. Tästä ehkä saa idean, miten samanlaisia rakennukset ovat.


Uudet talot tietenkin poikkeavat tästä, mutta ne ovatkin sitten usein tylsiä muuten vain. Tästä kaikesta on poikkeuksena Hundertwasserhaus, joka on Friedensreich Hundertwasserin suunnittelema. Hundertwasser oli sitä mieltä, että ihmisen koti on kuin kolmas iho oikean ihon ja vaatteiden jälkeen. Sen pitäisi tuntua hyvältä ja olla tasapainossa luonnon ja luovuuden kanssa. Tällaisessa talossa kaikki on mahdollista: seinät ja lattiat voivat olla vinkuroita, kasvit saavat kasvaa missä haluavat ja kaikki värit ja materiaalit ovat sallittuja. Sellainen on Hunderwasserhaus. Taloon on jätetty osa paikalla ennen sijainnutta rakennusta, jotta kummitukset pääsevät muuttamaan uuteen taloon. Jokaisella asukkaalla on lisäksi ikkunaoikeus eli oikeus koristella kotiaan talon ulkopuolelle niin pitkälle kuin ikkunastaan ylettää. Ehkä on sanomattakin selvää, että kyseessä on aika hauska talo.

Katukiveyksenkään ei tarvitse olla tasainen

3. Hofburgin linna


Tässä vain pätkä Hofburgien linnaa. Tuolla parvekkeella piti Hitler aikoinaan puheen aukiolliselle kansaa.
Keisarien talvikoti eli Hofburgin linna on niin käsittämättömän järjettömän suuri, etteivät kuulemma edes wieniläiset tiedä kuinka monta huonetta siinä on. Nähtävää siis löytyy. Me kolusimme siitä erityisesti kolme kohdetta: perhostalon, Sissi-museon sekä ase- ja haarniskamuseon. Emme toki samana päivänä. Järkihän siinä olisi mennyt.

Perhostalo oli ihastuttava. Sademetsän ilmastoisessa tilassa lentelee ja hengailee ihania perhosia. Talo ei ole suuri, mutta perhosia on paljon. 


Kaikissa opasteksteissä, jotka Sissi-museosta luin, oli tälläinen aika viaton lausahdus: "Kierros kannattaa aloittaa keisarillisesta hopeakokoelmasta". Siis ei kannata. Ei, vaikka kuuluukin lipun hintaan. En ole eläissäni ollut niin tylsässä museossa. Huonekaupalla erilaisia astiastoja. Pelastan nyt teidät. Ellei pitkäaikainen Stockmannin jättimäisellä astiaosastolla hengailu tuota teille kiksejä, niin en usko, että tämäkään tuottaa.

Sissi-museo sen sijaan oli todella kiinnostava. Rakastuin Sissiin pienenä Sissi-elokuvien myötä ja vaikka oikea henkilö oli jotain hyvin muuta kuin elokuvien maalaama hahmo, niin lähemmin tähän traagiseen keisarinnaan tutustuminen oli kiehtovaa.

Keisarinna Elisabeth eli Sissi uskomattomine hiuksineen.
Kuva: Wikipedia (Aito maalaus löytyy Sissi-museosta)

Sissin siskon piti mennä naimisiin tyttöjen serkun keisari Frans Joosefin kanssa, mutta toisin kävi. Keisari ihastuikin 15-vuotiaseen Sissiin ja se oli menoa se. Onnellisen lapsuuden ja romanttisen avioliiton jälkeen Sissin elämä oli kuitenkin hyvin surullista, eikä hän ikinä sopeutunut hovin ahdistavaan tiukkojen tapojen säännöstelemään elämään. Sissi hoivasi maankuulua kauneuttaan sairaalloisesti jatkuvalla laihduttamisella ja urheilulla ja hoitamalla tuntikausia polviin asti yltäviä hiuksiaan. Parin ensimmäinen lapsi kuoli kaksivuotiaana ja ainoa poika teki aikuisena itsemurhan. Viimeisinä vuosinaan Sissi pukeutui jatkuvasti surupukuun. Vain matkustaessaan hän tunsi elävänsä. Sissin elämän loppukin oli traaginen, sillä hän joutui viimeisellä matkallaan salamurhaajan kohteeksi. Kaiken lisäksi hän ei ollut edes murhaajan Luigi Luchenin ykköskohde. Lucheni oli tavoitellut itse asiassa toisen kruunupään murhaa, mutta kun tämä ei ollut tullutkaan paikalle, otti hän Sissin kohteekseen hyvänä korvikkeena. Lucheni iski Sissiä viilalla rintaan. Haava oli niin pieni, etti sitä heti edes huomattu. Sissikin luuli miehen yrittäneen vain ryöstää hänet. Hän kuitenkin pyörtyi hetken päästä ja kuoli myöhemmin.

Ihanan prinsessan jälkeen oli kerrassaan sopivaa tutustua (toisena päivänä tosin) ritareihin. Ase- ja haarniskamuseossa on esillä todella hienoja pyssyjä, miekkoja ja haarniskoita miehille ja hevosille niin turnajaisiin kuin totisempiin taistoihin. Museossa myös kaikuu kovasti monin paikoin.  Museovahdit käyttivät tätä iloisesti hyödykseen ensin piereskelemällä ja sitten kikattamalla kovasti päälle. Kun oma peppu ei enää tuottanut haluttua ääntä, jatkoivat he vielä päristelemällä suutaan.

Kauniin huoneen kaiussa on hyvä piereskellä
Tässä oli haarniska vähän hupsummasta päästä.
Samalla rahalla pääsi katsomaan myös Turkin Efesoksesta mukaan otettuja antiikin artefakteja sekä vanhoja soittimia Euroopan menneisyydestä. Soitinmuseossa oli pieni huone, jossa sai kokeilla parista vanhasta soittimesta tehtyjä uusia malleja. Se oli hauskaa. Olisipa saanut kokeilla kaikkia soittimia.

4. Belvedere

Ranskalaisen prinssin itselleen rakennuttama barokkipalatsi on komea katsella, mutta myös Klimtin kuuluisimman teoksen ja kovimmin oheistuotteita myyvän Suudelman koti. Suudelma on siitä jännä taulu, että se on oikeasti hienoa nähdä livenä. Usein ylikuuluisista tauluista tulee sellainen Mona Lisa -efekti eli että ai tollainen toi on. Aika pieni. No joo... Ihan hieno silti. Suudelma sen sijaan on jotain muuta. Se hohtaa.

Gustav Klimt, Suudelma
Kuva: Wikipedia
Belvedere koostuu itse asiassa kahdesta eri palatsista, joiden välissä on iso piha ja molemmissa rakennuksissa taidetta. Olen itse käynyt ylemmässä niistä kahdesti ja alemmassa en koskaan. Hassua ehkä, mutta tämä johtuu seurasta ja siitä, että ylemmässä on sellaisia Pakko nähdä kerran elämässä -töitä. Ylemmän Belvederen näyttelyssä on muun muassa huoneellinen Klimtiä, joka on yksi lempi taiteilijoistani. Muutakin kaunista ja inspiroivaa löytyy. Jopa yksi Gallen-Kallela.

Ylempi Belvedere

5. Maailmanpyörä Riesenrad

Minusta maailmanpyörät ovat aina olleet romanttisia ja taianomaisia, mutta kun kyseessä oli vielä historiallinen (1897 rakennettu) maailmanpyörä, joka on selvinnyt ehjänä jopa toisesta maailmansodasta, niin sinne on pakko mennä. Tuntuu ihastuttavalta, että aikana jona kaikki halutaan sulattaa ja valjastaa sotateollisuudelle, niin maailmanpyörä saa kuitenkin jäädä. Edes pommit eivät sitä tuhonneet, vähän polttivat vain vaunuja, ja kun sota oli ohi, se oli ensimmäisiä asioita, jotka restauroitiin. Kertoo siitä, miten me ihmiset tarvitsemme myös asioita, jotka eivät ole niin sanotusti järkeviä.

Riesenrad löytyy Praterilta, joka on huvipuistoalue eli muitakin laitteita löytyy vauhdinnälkäiselle.

6. Luonnonhistoriallinen museo

Tämä museo oli ensimmäinen ikinä, joka jätti sellaisen olon, että ei hemmetti, pitääkö mun jo lähteä. Milloin saan tulla uudestaan? Museon sisällä asuu pelottavat yli 30 miljoonaa katsottavaa juttua luonnon historian alueelta. Kaikki ei tietenkään ole jatkuvasti esillä ja ne mitkä ovat, on laitettu huoneisiin sen verran ovelasti, että mielenkiinto pysyy yllä koko ajan. Ensin heitetään kehiin fossiileita ja dinosauruksia pum, sitten ihmisten historiaa pam, sitten meteoriitteja pam pum pam ja erilaisia kiviä ja vaikka sun mitä ja sitten kun yrität jatkaa eteenpäin niin oletkin ollut museossa jo monta tuntia ja työntekijät haluavat sinusta eroon ja kotiin nukkumaan.

Museossa saa koskea yhtä aitoa dinosauruksen fossiililuuta

Museo on myös tämän Venuksen koti. En ole varmaan mistään tälläisesta kuuluisasta työstä ollut niin yllättynyt nähdessäni sen livenä. Tämä oli nimittäin vain suurinpiirtein etusormen mittainen. 

Olen esi-ihminen. Muistaakseni Homo habilis.

Kahvilat ja ruoka


Onneksi on kuitenkin kakkua. Wienissä se juttu on Sacher-kakku. En tiedä teistä, mutta minusta se on tosi pahaa kakkua. Onneksi on muitakin kakkuja. Kävimme useammassa kahvilassa, mutta parhaaksi kuoriutui kuitenkin Cafe Central herkullisen wieniläisen suklaakakkunsa vuoksi. 

Nammmmmmm
Noin muuten yritimme elää aika halvalla. Ostimme kaupasta eväitä ja annoimme uuden merkityksen sanonnalle "syödä ulkona".

Pari kertaa söimme kuitenkin työkaverin vinkistä Naschmarktilla, joka on tori- ja ravintola-alue. Naschmarkt on siitä hauska, että siellä maapallo on kokoontunut yhteen esittelemään ruokakulttuuriaan. Siellä syövällä on siis varaa, mistä valita, eivätkä hinnatkaan ole kovin pahoja.

Naschmarktin toripuoli

Olen kuullut useita kertoja monista lähteistä, että Wienin kahvilakulttuuriin kuuluu olennaisena osana myös tietty oman arvon tuntoinen epäkohteliaisuus. En lähde tätä suin päin kieltämään, mutta ainakin vähintään se on kurjaa liioittelua. Olen käynyt nyt Wienissä kahdesti ja kahlannut aika monta kahvilaa läpi, enkä vielä kertaakaan ole saanut huonoa palvelua. Kai olen sitten missannut jotain perin pohjin wieniläistä, mutta parempi näin.

Wien

Ihan perus Wieniä. Sää ei kovin suosinut, niin kuvat ovat aika harmaita. Muttei siellä nyt mitään väriloistoa ollut joka tapauksessa:)
Wien on ehkä hienoin ja mahtipontisin kaupunki, jossa olen ollut. Välillä tuntuu, että jokainen rakennus on aivan hulvaton. Ei missään nimessä mikään kotoisa paikka, mutta vaikuttava. Kuin uljas pynttäytynyt keisari kultakoristelluissa vaunuissaan, jolle voi ihaillen vilkuttaa ja lähteä sitten kotiin hoitamaan banaanikärpäsiään.





Taidehistoriallinen museo

Luonnonhistoriallinen museo.

sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Zombit tulevat! Juokse henkesi edestä!

En pystynyt itse ottamaan kuvia, kun juoksin, joten olen taas lainakuvilla liikkeillä, joissa minua ei näy.
Tästä saa kuitenkin aika hyvin käsityksen tapahtumasta :). Kuva: Martin Tykal
Öörrrrgggggggg

Eilisen päivän teemasana. En arvannut, että kun noin vuosi sitten yritin saada itseäni epätoivoisesti lenkille zombitakaa-ajoappin voimalla, että joku päivä väistelisin ihan fyysisiä zombeja keskustan baanalla.

Kyseessä oli siis Inside jobin järjestämä Zero hour, joka on nyt minun sydämessäni voittanut kisan vuoden hauskimmista ja nerokkaimmasta juoksutapahtumasta. Tapahtuman tarkoituksena oli kaiken ilon pitämisen lisäksi myös juhlistaa Walking deadin kuudennen tuotankokauden alkamista Fox-kanavalla 12.10.

Kuvittele aika, jona sivilisaatio sellaisena kuin sen tunnet, on tuhoutunut. Ei helppoa ruokaa, vettä tai suojaa, saati sähköä, kännyköitä tai mitään modernin elämän mukavuuksia. Ja missään, MIS-SÄÄN, ei ole turvallista. Kadut ovat zombien valtaamat. Minä hetkenä hyvänsä sinua voidaan purra ja sitten se on ohi: sinusta tulee örisevä, aivoton kannibaalikone, joka ei tunne enää mitään, ei rakkautta, vihaa, iloa, eikä muuten tarvitsekaan mitään, paitsi verta, lihaa ja aivoja seuraavalta uhrilta.

Zero hourin pelaajat saivat itse päättää kummalla puolella ovat. Zombit saivat halutessaan paikan päältä ilmaisen perusmeikin ja sitten heidät ohjattiin eri kohdille baanaa örisemään. Minä ja juoksutoverini kuuluimme selviytyjiin. Selviytyjät saivat vyön, jossa oli kiinnitettynä kolme punaista elämännauhaa. Idea oli simppeli ja tuttu ala-asteen hännänryöstöstä: selviä baanasta ilman, että zombit vievät kaikki elämäsi.

Taustalla näkyvät mieheni ja kaverini. Minä taidan olla zombin takana piilossa. Kuva: Martin Tykal
Alussa odottaessamme lähtölupaa tunsin oloni vähän urpoksi. Vaikea selittää, mutta tiedäthän tunteen, kun huomaat olevasi pikkaisen erilainen kuin muut. Kaikki olivat sillä hyvällä tavalla erikoisia ja minä olen jotenkin hirveän tavallinen, mikä siellä oli vähän erikoista. Mutta pidin mielessäni Zero hourin sivuilla olleista säännöistä kuudennen eli

Zombies are inclusive! They like everyone just the same, independent of Gender, Sexual Orientation, Age, Skin Colour, Religion, Cultural or Economical background.

Ja hyvin nopeasti se outo olo karisi pois. Käytännössä sillä sekunnilla kun leikki todella alkoi. Juoksu oli mahtavaa, sillä zombit olivat aivan huippuja. He näyttivät hyvältä ja omistautuivat rooliinsa ihailtavalla ammattitaidolla. Osa oli täysin näkyvillä ja osa taas piiloutunut matkan varrelle erilaisten juttujen taakse, jolloin heitä ei heti huomannut ja zombisarjoista ja -elokuvista tuttu zombiteleporttaus onnistui näin useamman kerran. Zombiteleporttaus tarkoittaa siis tilannetta, jossa näyttää siltä, ettei mailla halmeilla ole vaaraa, kun sitten yhtäkkiä sellainen on kiinni kaulassasi.

Menetin kaksi elämistäni jo ensimmäisessä zombiaallossa. Juokseminen itsessään oli kuin HIIT-treeniä, sillä silloin kun zombit hyökkäsivät, täytyi heitä väistellä aivan täysiä, ettei olisi kuollut. Viimeistä elämääni varjelin kuin no, henkeäni, silti typerän onnellinen virne naamallani. Loppuun selvisin hengissä.

Ainoa, mikä oli harmi koko juoksussa, oli se, että se oli kovin lyhyt. Lenkin tosin sai mennä juoksemaan uudestaankin jos halusi. Kyseessä oli ilmainen pieni tapahtuma vain muutamalla sadalla osallistujalla. Mainontaan ei varmasti ole ollut varaa, joten monet eivät olleet kuulleet siitä. Itsekin huomasin sen aivan vahingossa, kun Tough Vikingin jälkeen selailin My next runin sivuja kaipaillessani jotain uutta hauskaa tapahtumaa, johon osallistua. Ensi vuonna siis kaikki mukaan, niin tästä mahtavasta tapahtumastakin tulee isompi.

Selvisin hengissä, mutta minusta tuntuu, että taisin saada silti zombista, joka oli piiloutunut kylmyydeksi, sillä jäimme vielä pyörimään Kampin edessä järjestetyille Treenipäiville. Minulla oli yläosana vain toppi ja hien kuivuttua oli aika kylmä. Yöllä alkoi sattumaan kurkkuun hirveästi ja nukuin huonosti. Ja kaikkihan me tiedämme elokuvien perusteella, että jos joku yskii, niin se on menoa se. Remember me as I was, not what I've become!

Lisää hienoja kuvia tapahtumasta kiinnostuneille esimerkiksi täällä: http://lauantaikamerat.galleria.fi/kuvat/Zombie+Run+12.9.2015/

tiistai 8. syyskuuta 2015

Tough viking 2015

Voitto! Kuva: Jouni Ranta
En ole niin hurja viikinki, sillä minua jännitti aika paljon Tough Vikingiin osallistuminen. Jännitys kasvoi sydäntutinaksi, kun näimme miten ensimmäisessä lähdössä yksi juoksijanainen lensi pää edellä metalliaitaan. Kyseessä oli kisan aloittava Pain-este, jossa amerikkalaiset jalkapalloilijat törmäävät tahallaan juoksijoihin. Nainen onneksi tokeni ja jatkoi matkaansa toivon mukaan hyvävointisena, mutta minä olin ihan paniikissa, että kun törmään ihmisiin silloinkin kun he eivät todellakaan yritä törmätä minuun, niin todennäköisesti lennän kuin hävittäjäkone. Siinä se sitten on koko reissu ohi minun osaltani jo ennen kuin alkoikaan.

Sitten olikin jo meidän lähdön aika, ou shit, ou shit, ou shit. Futarit tulivat lähtöviivalle mulkoilemaan kuin  maorit ja peruuttivat sen jälkeen asemiin. Ja sitten pitikin juosta. Minun onnekseni edessäni olevat ottivat iskun vastaan ja minä puikkelehdin heinäpaalien yli hyppien turvaan. Ensimmäinen este selvitetty!

Seuraavaksi edessä olikin pelkkiä mukavia esteitä. Oli rengashyppelyä, uimista ja sukeltamista pariin otteeseen haisevassa, mutta virvoittavassa Eläintarhanlahdessa, erilaisten juttujen kuten aitojen ja telineiden ylitystä ja alitusta. Hauskimmillaan tällainen alitus/ylityseste koostui miehistönkuljetuspanssariajoneuvoista ja jänskimmillään piti hyppiä tuliesteiden yli. Sitten oli ryömimistä mudassa tai vedessä piikkilankojen ja verkkojen ali, monkey barsit, isojen autonrenkaiden nostoa. Kaikkea sellaista hauskaa. Alle kilometrin välein tuli aina uusi este yhteensä 12 kilometrin juoksun aikana. Melkein koko ajan satoi kaatamalla vettä, mikä ei ollenkaan haitannut, vaan jotenkin teki juoksusta eeppisempää.

Tässä reitti kokonaisuudessaan. Kuva www.toughviking.fi
Juoksun vaikein este oli Budweiser rampage eli sellainen ihan hullun korkea ramppi, jonka päälle piti muka päästä. Katselin jo viime vuoden kuvista, että silloinen Rexona rampage olisi aivan mahdoton ylitettävä ja tänä vuonna se oli kuulemma pahempi. Kävin minä silti kerran kokeilemassa ja siitä oli ihan hauskaa laskea mäkeä, kun en päässyt ylös. Sitten vain sanktiota eli kolmeakymmentä burpeehyppyä tekemään. Aika harva siitä rampista selvisi. Meitä oli iso lössi sanktioilemassa. Mieheni tosin juoksi ylös ihan kepoisasti, mutta hän onkin aikamoisessa kunnossa. Minä vain ihailin alhaalta burpeehyppyjen välistä.

Toisiksi vaikeammaksi esteeksi kehkeytyi köyden kiipeäminen, sillä jatkuva vesisade aiheutti sen, että ystävämme kitka oli hylännyt meidät ja jättänyt jälkeensä köydet, joista oli melko mahdotonta ja suorastaan hiukan vaarallista pitää kiinni. Olisi ehkä auttanut, jos olisin muistanut miten köyttä kiivetään, mutta en millään saanut päähäni, miten jalat pitäisi laittaa, joten kiipesin pääasiassa käsivoimilla. Olin jo niin lähellä yläilmojen soitettavaksi tarkoitettua kelloa, että maistoin voitonriemun kielelläni. Vielä yksi veto ja se olisi siinä. Paitsi että yhtäkkiä viimeinenkin pito katosi ja liu'uin koko matkan alhaalla olevaan solmuun asti. Yritin vielä pari kertaa, mutta olisin samantein voinut yrittää lentää, yhtä hienosti pääsin ylöspäin. Joten ei kun taas burpeita tekemään. Snif. Se harmitti vielä pitkään. Olin niin lähellä.

Kiipeän tuossa punaiset kengänpohjat vilkkuen. Pääsin about tuolle korkeudelle, jolla vasemmalla oleva mieheni kiipeää kuvassa. Siitä putosin liukumalla alas tuohon solmuun asti. Hän pääsi perille. Kuva: Matias Aalto-Setälä

Kuva: Matias Aalto-Setälä
Toinen este, jota olin jännittänyt paljon, oli kisan päättävä sähköeste. 10 000 voltin säkärit. Kielletty raskaana olevilta ja sydänvikaisilta. Kuulostaa tosi kivalta. Kuuluin kuitenkin niihin onnellisiin, jotka eivät saaneet sähköiskua ollenkaan, joten ihan turhaan jännäsin. Näin kyllä että edessä olevista pari kaatui maahan sähkön voimasta, mutta hekin selvisivät hengissä pois. Myöhemmin tosin luin Hesarista, että koko laite oli kytketty loppujen lopuksi pois päältä, koska kaksi miestä oli joutunut sen vuoksi sairaalaan.

Sitten olimmekin maalissa. Saimme ihan hitsin hienot mitalit kaulaan, neljä dödöä ja beef jerkyä. Vaihdoin kuivat vaatteet "pukuhuoneessa", joka oli sellainen teltta, josta todellakin olisi nähnyt loistavasti muun muassa tämän paljaan viikinkipepun, jos joku olisi sattunut kävelemään ohi. Ei sattunut. Onnelliset viikingit lähtivät pienine ruhjeineen ja mustelmineen kotiin muistelemaan urotöitään.




maanantai 31. elokuuta 2015

Pako vankilasta eli täydelliset treffit

Vantaan Flamingossa on vettä ja saari. Vesi tosin sijaitsee alimmassa kerroksessa ja saari ylimmässä, mutta mikä ei olisi nykyaikana mahdollista. Eikä saari ole mikä vain saari, vaan Prison island!

Prison island on liveseikkailupeli, jossa 2-4 hengen ryhmissä suoritetaan erilaisia tehtäviä. Tapahtumien keskiössä on vankila, jossa edetään käytävää pitkin sellistä toiseen. Jokaisessa sellissä on erilainen tehtävä, joka mittaa enemmän tai vähemmän ryhmäläisten älyä, tekniikkaa tai fysiikkaa. Erillisiä ohjeita ei ole, vaan ryhmän on itse keksittävä ja vieläpä rajatussa ajassa, mitä sellissä pitää tehdä sen läpäisemiseksi.


Menimme saarelle juhlistamaan vuosipäiväämme ja se olikin aivan mahtava treffikohde ainakin tällaiselle parille. Tehtävien suorittaminen oli todella hauskaa yhdessä tekemisen riemua. Ostimme alun perin tunnin peliaikaa ja tavallaan se olisikin riittänyt, mutta huoneiden suorittaminen oli niin kivaa, että kävimme tilaamassa vielä yhden tunnin perään. Sinällään jokaisen sellin konsepti oli aivan yksinkertainen: esimerkiksi yhdessä piti vain saada tehtyä tietty iso määrä koreja tietyssä ajassa, toisessa piti pistää oma muisti äärimmilleen matkimalla jatkuvasti lisääntyvää valomerkkisarjaa, kolmannessa ratkoa nopeasti pieniä matematiikan tehtäviä jne.

Mutta voi että kun oli hauskaa. Tein koreja niin, että reidet tutisivat ja löin nenäni kaltereihin niin kovasti, että pienet kyyneleet nousivat silmiin, avainkaulanauhakin, jolla pääsi sellistä toiseen, lensi siinä rytäkässä jonnekin huomaamattani, mutta koreja tehtiin kunnes oli täydet pisteet koossa. Onneksi samaan huoneeseen pääsi niin monta kertaa kuin halusi.

Palvelukin oli ihanan ystävällistä ja huomioivaa. Tiiminimemme oli Skyrimistä (Skyrim on semmoinen hieno tietskapeli) tuttu Dovahkiin, joka tarkoittaa dragonbornia eli lohikäärmeestä syntynyttä. Joskus kun on ollut tosi rankkaa ja on tuntunut etten selviä mistään, niin olen ajatellut hupsuna ajatusleikkinä olevani lohikäärme. Lohikäärmeiden ei tarvitse välittää mistään. Ne vain lentävät ja syöksevät tulta ongelmien päälle. Jäljelle jää vain karrelle palaneita jämiä ja tuhkaa.

Tälläisen käytävän varrella olivat sellit, joista jokaisessa oli tehtävä.
Well... Anyway... en edes tiennyt itsekään miten se olevinaan kirjoitetaan, joten ei haitannut, että vankilan näytössä luki jengimme nimenä Dovakiin, jonka tiesin olevan varmasti väärin. Kuitenkin kun kävimme hakemassa tulostaulukkomme, yksi työntekijöistä huomasi, että nimi on kirjoitettu väärin ja hän halusi ehdottomasti googlettaa, miten se oikeasti kirjoitetaan ja tulosti meille uudestaan tulokset. Jotenkin hirmu söpöä. Ainakin tuli iloinen mieli.

Pakenimme saarelta veteen eli vesipuistoon ja kylpylään. Ne ovat muuten kaksi eri juttua, mikä oli minulle uutta. Vesipuisto on ns. lapsille. Siellä on vesiliukumäkiä, virtoja ja juttuja, joiden päällä kellua. Onneksi en ole ikinä kasvanut kokonaan aikuiseksi, joten minusta siellä oli hauskaa. Varsinkin liukumäissä ja varsinkin siinä mäessä, jossa sai laskea renkaalla. Periaatteessa on parasta kun sydän ja muutama kohta aivoista on lapsen ja loput aivot ja kroppa aikuisen, mutta minun hemmetin ihoni on teinin. Eivät lopu finnit koskaan eivät.

Kylpylä oli aikuiseen makuun ja varsinkin tunnelmalliseen rauhoittumiseen ja romantiikkaan. Siellä on kuumavesiallas, mineraaliallas ja useampi hyväntuoksuinen sauna, joista yhdessä saa kunnon löylytkin. Jos mineraalialtaassa laittoi korvat veden alle, niin kuului kaunista musiikkia, mikä oli minusta aika maagista. Ei tosin varmaan tarkoitettua, mutta monet upeat asiat tässä elämässä tapahtuvat vahingossa ja suunnittelematta.

Sitten olikin aika paeta kotiin. Mieheni teki minulle herkullisen kakun. Mistä tuli mieleen, että mistähän se tulee, että kakkuun laitetaan viila? Onko joku joskus onnistunut siinä tempussa? No, meidän kakussamme oli pohjana vain taateleita ja mausteita.