sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Naisten(ko vain?) kymppi

Vietimme niin kauan aikaa vessajonossa, että missasimme oman lähtömme, mutta samapa tuo. Olimme aika rennosti liikkeellä.
Naisten kympistä on tullut minulle ja äidilleni jonkinlainen perinne. Kuljemme yhdessä turisten, mikä on liian harvinaista herkkua näinä päivinä. Matkan varrella on hienoja esityksiä: tankotanssia, sambaa, bändejä. Lopussa saa kassin täynnä kaikkea kivaa, pääasiassa naposteltavaa. Tämä oli kolmas kerta tässä hauskassa tapahtumassa ja varmasti osallistun ensi vuonnakin. Edes kastuminen ja pieni palelu lahjasalaattia syödessä ei pilannut tunnelmaa.

Selvisimme silti kunniakkaasti maaliin asti.
Mutta mutta... Olen mietiskellyt viime päivinä muun muassa sitä, etten ole ihan varma tarvitsevatko naiset välttämättä omaa juoksutapahtumaa.

Tietenkin historiaan peilaten on aivan upeaa ja suorastaan uskomatonta, että näin on. Vielä muutama vuosikymmen sitten naiset eivät saaneet ollenkaan osallistua minkäänlaisiin juoksuihin, sillä naisia pidettiin liian herkkinä tällaisille koitoksille, joten osallistuminen olisi merkinnyt suurta oman terveyden vaarantamista.

Naisia tietenkin haluttiin suojella tältä, koska nuo pienet raukat eivät aina pikkuaivoineen ymmärrä parastaan. "Suojelu" oli niin raivoisaa, että ensimmäiset maratonille salaa uskaltautuneet naiset saivat pelätä turvallisuutensa puolesta. Moni teistä on varmasti nähnyt ainakin Facebookissa pyörineen kuvasarjan Bostonin maratonille 1967 osallistuneesta Kathrine Switzeristä, jonka kimppuun juoksun järjestäjä yritti hyökätä tarkoituksena estää hänen juoksunsa. Switzer sai kuitenkin onneksi apua juoksutiimiltään.

Kuvaavaa on myös, että vielä 80-luvulla on julkaistu tutkimus, jossa on selvitelty pitkän matkan juoksun vaikutuksia naisen terveyteen. Tuloksissa päädyttiin yllättäen siihen, ettei ole näyttöä, että juoksusta olisi jotain erityistä terveydellistä tai lääketieteellistä haittaa treenanneille naisille. Tähän taustaan nähden Naisten kymppi on verrattavissa voitokkaan sodan kunniaksi pystytettyyn riemukaareen.

Historiaa ei sovi unohtaa ja paljon tehtävää on edelleenkin, että tasa-arvo toteutuisi kaikin puolin ihmisten keskuudessa. Ehkä juuri tämänkin vuoksi olisi kiva, jos miehet ym. pääsisivät nyt mukaan. Samalla voimme silti olla kiitollisia niille pioneereille, jotka kaiken muun joukossa myös taistelivat meille mahdollisuuden juosta.

Jos tämä oli sinulle uusi juttu ja haluat tietää lisää, niin käväise Wikipediassa tai esimerkiksi näillä sivuilla:


Hyvää salaattia, kylmä vesisade

lauantai 23. toukokuuta 2015

Extreme run

Mitali kaulassa on helppo hymyillä
Ensimmäinen juoksutapahtuma, jonne olen ikinä halunnut osallistua, oli Extreme run. Tapahtuma järjestettiin ensimmäisen kerran kuusi vuotta sitten eli aikana, jolloin en vielä ollut kovin kiinnostunut urheilusta enkä varsinkaan lenkkeilystä, mutta tämä konsepti innosti jo silloin. No aika monta vuotta siinä meni, mutta nyt se on juostu, ja itse asiassa Extreme run oli vielä parempi kuin olin ajatellut. Siis aivan huippu. Kivoin juoksutapahtuma, jossa olen ollut.

Hassua sinänsä, sillä olen ollut muissakin juoksutapahtumissa, joissa on täsmälleen sama konsepti eli juostaan lenkki, jonka varrella on erilaisia esteitä, naamiaispuvut ovat sallittuja ja suorastaan toivottuja ja kaiken kaikkiaan tarkoitus on pitää hauskaa. Osa esteistä oli jopa samoja tai samankaltaisia kuin muissa juoksuissa. Kuten nyt vaikka vaahtokone ja mudassa rämpiminen. Mutta silti. Tämä oli vaan ihan paras tapahtuma. Tunnelma oli aivan katossa koko ajan. Ihmiset olivat niin hyvällä tuulella, että se suorastaan imeytyi ilmasta omiin sisuksiin aiheuttaen iloisen olon kierteen.

Eikä edes haitannut vaikka alku oli kovin hidas monituhatpäisen porukan lähtiessä liikkeelle samaan aikaan ja muutamilla esteillä joutui odottelemaan kohtuuttoman kauan. En oikeastaan tiedä silti, miten tätä voisi parantaa, sillä yhtäaikaa lähteminenkin kohotti tunnelmaa, joten siitä luopuminen lähtöihin siirtymällä olisi vähän tylsää.

Ehkä ainoa juttu olisi ollut, että Pekkaniskan suunnittelema piste olisi ollut sellainen, että siihen olisi mahtunut enemmän porukkaa kerralla. Tehtävä oli sinänsä hauska, sillä siinä oli nostureiden ilmassa pitämä puomi, jonka yli oli heitetty verkko ja se piti sitten ylittää. Se oli kiva, mutta siihen mahtui vain muutama tyyppi kerrallaan, joten jonottaa joutui aivan olan takaa. Iso osa porukkaa skippasi kyseisen pisteen, mutta itse olin vähän sillä mentaliteetilla, että esteiden vuoksi tänne on tultu, lenkillä voi käydä kotimaastossakin, joten jonotin, vaikka se kesti aika kauan.

Pekkaniskan piste. Kuva: Extremerunin Facebook-sivut


Voisin itse asiassa kertoa vähän tarkemmin muistakin esteistä, ovathan ne juoksujen suola. Ensinnäkin Extreme run oli paljon mutaisempi kuin Mutajuoksu. Ylitimme uiden Vantaanjoen kaksi kertaa, mikä oli kerrassaan herättävän virkistävä kokemus (joskin myös haiseva). Ryömimme mudassa verkon alla. Muitakin hyvin mutaisia kohtia oli. Pääasiassa esteet olivat ylitettäviä, kuten heinäpaaluja, puomeja, renkaita, autoja (oli jotenkin erityisen siistiä juosta autojen päältä) ja korkeat, metallista valmistetut Goljatin portaat. Näiden lisäksi löytyi esimerkiksi ryömintää putken sisällä ja monkey barsit, jotka pystyi kylläkin kulkemaan muullakin tavoin ja aluksi näyttikin siltä, että se oli ainoa tapa, jolla ne pystyi kulkea, kun tangot olivat niin märkiä joessa uineiden käsistä. Löysin kuitenkin kuivan väylän ja apinoin eteenpäin. Maasto oli monipuolinen ja haastava, sillä ylämäkiä oli paljon. Pelkäsin ainoastaan sähköestettä, mutta se antoi säkäreitä vain joillekin, enkä minä kuulunut näihin onnekkaisiin.

Goljatin portaat. Kuva: Extremerunin Facebook-sivut

Reitin sai juosta joko kerran hupiversiona, jolloin matkaa tuli 8 kilometriä tai kaksi kertaa kilpaversiona, jolloin matkaksi tuli tietenkin 16 kilometriä. Me olimme virallisesti kilpasarjassa, vaikka olimme alusta lähtien aikoneet juosta 8 kilometriä. Meille kävi nimittäin niin, että kun ostimme liput tapahtumaan GoExpo-messuilla, niin myyjä muisti hassusti väärin, että hupijuoksu olisi 4 kilometriä, johon me olimme, että kuka nyt vaan neljä kilsaa juoksee. Mutta eipä tuo nyt mitään haitannut, sillä huomasin erehdyksen aika pian kotona, joten ei tullut mitään mitä ihmettä -hetkeä tapahtumassa. Ei silti huvittanut lähteä juoksemaan reittiä kahdesti. 8 kilometriä oli ihan riittävästi. Varsinkin juuri viikkonsa leirikoulussa viettäneelle univelkaiselle juoksijalle.

Olemme toimintasankareita kaikki. Kuva: Extremerunin Facebook-sivut

Sain aika paljon turpiini reissulla. Minua potkaistiin, käteni päälle astuttiin ja myöhemmin vielä pikkurillini. Yhdessä mäessä meinasin juosta ihan täysiä jonkun päältä, kun hän yhtäkkiä hyppäsi eteeni. Se oli kuitenkin onneksi vain läheltä piti -tilanne. Mutta mikäs extreme se olisi ilman taisteluvammoja?

Ostin muuten hitsin hienot Extreme run -juoksupöksyt. Huomenna ulkoilutan niitä Naisten kympillä.

Joen ylitys. Kuva: Extremerunin Facebook-sivut



keskiviikko 6. toukokuuta 2015

Karhunkierros

Yksi elämäni parhaista reissuista ei kohdistunut ulkomaihin, vaikka välillä unohtuikin, että taivaltaa edelleenkin omassa kotimaassaan. Kyseessä on Karhunkierros, 82 kilometriä, tuo ehkä Suomen suosituin vaellusreitti. Suosioon on järkevä syy. Ensinnäkin reitti on kaunis ja monipuolinen. Toiseksi, ja tämä on ehkä tärkeämpi syy, reitti on erittäin hyvin merkitty koko matkalta keltaisilla merkeillä ja sopii näin täydellisesti aloittelijalle, sillä eksymisen vaara ei ole. Ihan rapakunnolla ei kannata lähteä, sillä matkaan kuuluu jyrkkiä nousuja ja laskuja.

Matkasta on jo pari vuotta aikaa, mutta koska se oli minulle niin erityinen ja koska joku teistä voisi saada apua tai kipinän reissuun, niin päätin kirjoittaa siitä. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.






Valmistautuminen:
En valmistautunut tulevaan reissuun mitenkään. Luotin siihen, että oma peruskunto riittää ja lisäksi emme valinneet päivämatkoiksi niin suuria kilometrimääriä, ettei niistä olisi varmasti selvinnyt. Meille matkan tarkoitus oli nimenomaan se matka, eikä määränpää. Tarkoituksena oli nauttia luonnosta, pysähtyä kun huvittaa ja halutessa poiketa reitiltä katsomaan mahdollisia nähtävyyksiä.

Ruokaa sen sijaan valmistelimme urakalla. Teimme erilaisia proteinipatukoita sotkemalla taateleita, mausteita ja proteiinijauhetta yhteen. Niistä tuli muuten hurjan hyviä. Lisäksi kuivasimme itse lihaa, banaania ja tomaattia. Mukaan lähti myös kookoslastuja ja amaranttimuroja. Karhunkierrosta suunnittelevan ei onneksi tarvitse huolehtia vedestä, sillä matkan varrella on paljon virtaavia puroja, joiden vesi on juomakelpoista ja vieläpä hyvää.

Käytännössä otimme ruokaa mukaan aivan liikaa. Taisin syödä vain puolet itselleni varaamastani määrästä. Jotenkin kävellessä ei vain ollut niin kova nälkä. Keho meni vaellusmodelle.




Matka:
Me lähdimme matkaan heti kun kesälomani alkoi eli kesäkuun alussa ja voin suositella todella vahvasti tätä ajankohtaa. Se on nimittäin sesongin ulkopuolella, niin ihmisten kuin hyttystenkin(!) kannalta. Olen kuullut muilta reissun vetäneiltä, että sesonkina Suomen suosituin vaellusreitti on todella ruuhkainen ja poluilla saa kulkea kuin ankkaperheessä konsanaan. Me emme sen sijaan tavanneet juuri ketään. Ne muutamat, joita matkan varrelta löytyivät, tuntuivat tämän vuoksi erityisiltä kohtaamisilta. Suurimman osan ajasta tuntui kuin metsä olisi ollut yksin meidän.

Lensimme Kuusamoon. Kuusamon lentokentällä on niinkin luksuspalvelu, että lentokenttäbussi kuljettaa suoraan Karhunkierroksen alkuun, aloitti sitten Rukalta tai Hautajärven luontotalolta ja vastavuoroisesti vie takaisin lentokentälle jommasta kummasta lopetuksesta. Me aloitimme Hautajärveltä. Karhunkierros ei muuten ole mikään kierros. Se on semmoinen Karhunpötkylä.

Ensimmäinen yöpymispaikka




Ensimmäisenä päivänä tulimme vasta illemmasta perille, joten kävelimme vain päälle 10 kilometriä, pystytimme teltan ja kävimme nukkumaan. Reitin varrella on lukuisia autiotupia, joten omaa telttaa ei varsinaisesti tarvitse, jos menee sesongin ulkopuolella. Me kuitenkin halusimme pelata varman päälle ja myös nukkua rauhassa kaksistaan. Teltassa nukkuminen oli hankalaa vain viimeisenä yönä, kun lämpötila humpsahti lähelle pakkasta. Meidän makuupussimme eivät ole suunniteltuja sellaisille lämpötiloille, ja vaikka yhdistimme ne toisiinsa yhdeksi isoksi pussiksi ja annoimme toisillemme lämpöä, niin yöllä palelin aika kovasti. Jossain vaiheessa yötä olin kääntynyt niin tiiviisti teltan seinää päin, että luulin teltan katon romahtaneen päälleni. Mutta ihan elossa heräsimme.

Paikoitellen oli ikävä kyllä tälläistäkin. Ei onneksi hirveästi. Surullinen näky.

En muista enää tarkkoja matkoja tai niiden paikkojen nimiä, joissa yövyimme. Retkelle lähtevän ei kuitenkaan todella tarvitse panikoida yösijan löytämisestä, sillä autiotupia, laavuja ja telttailualueita on matkan varrella useita. 

Sen muistan, että toinen päivä oli rankin. Kävelimme noin 30 kilometriä ja loppuvaiheessa olin aivan rätti. Jostain syystä sen päivän ilta oli ainoa, jolloin seuranamme oli hyttysiä ja niitä oli aivan vietävästi. Kun lopulta pääsimme suunniteltuun yöpymispaikkaan perille, oli siellä hyttysiä vielä enemmän. Siis aivan järkyttävästi.

Rakensimme teltan paniikinomaisesti ja pakenimme sisälle. Sen jälkeen oli vuorossa massamurha: hyttysten läiskiminen teltan seiniin. Siellä sitä oltiin. Aivan koomassa kuolleina. Aina, jos kävi ulkona, oli pakko suorittaa uusi murharutiini. Ja minähän käyn yleensä kahdesti yöllä vessassa, joten miehelläni oli sitä hauskempaa.

Sitten heräsin viideltä aamulla ja luulin, että on päivä. No, oli valoisaa kuin päivällä. Joka paikkaa särki. Tuntui, etten ikimaailmassa voisi kävellä. Syyttelin itseäni siitä, miten olin voinut olla niin tyhmä, että olin luullut, että selviäisin tällaisesta matkasta harjoittelematta yhtään. Lisäksi mieheni, joka harrastaa paljasjalkakävelyä, oli saanut tikun jalkaansa ja haava märki. Viereisen teltan mies oli herännyt jutteluumme, luullut meidän tavoin, että on aamu ja alkanut hakkaamaan halkoja.

Katsoin kelloa. Se oli vasta viisi. En ole ikinä ollut niin onnellinen siitä, että kello on niin vähän. Kävimme tyytyväisinä nukkumaan ja muutaman tunnin päästä heräsimme aivan uusina ihmisinä.

Muina päivinä kävelimme noin 20 km per päivä. Hyttyset eivät pahemmin häirinneet (ja Offilla pärjää pitkälle), vettä satoi vain pikaisesti yhden kerran, ruoka oli hyvää, vesi raikasta ja maisemat aivan ihastuttavat. Oikeasti, tällaiselle Etelä-Suomen asukille oli todella vaikeaa kuvitella, että on vielä kotimaassaan siinä luonnossa ja niillä pinnanmuodoilla. Kävely oli helppoa ja eteni suurimman aikaa kuin huomaamatta hyvässä matkaseurassa.


Tulimme perille Rukalle neljännen matkustuspäivän keskivaiheilla. Olimme varanneet hotellihuoneen kahdeksi yöksi palkinnoksi pitkästä kävelystä. Suihku varsinkin oli iso palkinto. Uimme ja peseydyimme matkalla vesissä joka päivä, mutta emme käyttäneet pesuainetta, joten lämmin suihku kaikkine pesumömmöineen oli aika ihanaa. Rukalla oli vähän kökköä olla sesongin ulkopuolella. Vain pari ravintolaa oli auki, eikä sitten oikeastaan mikään muu. Kaikki hauskat harrastusmahdollisuudet olisivat olleet käytettävissä vasta seuraavalla viikolla, eikä muuta tekemistä olisi oikeastaan ollut kuin patikointi, ja kun sitä ei enää huvittanut tehdä, niin me käytännössä vain loikoilimme loppuajan.

Ruka näkyy jo



Kaiken kaikkeaan matka oli upea. Maisemat myös. Pelkäsin ennen reissua, että rinkan selässä kantaminen olisi jotenkin ylirankkaa. Lähinnä siksi, kun jo perus kauppareissulla alkaa oma reppu painamaan dinosauruksia. Mutta jotenkin sitä rinkkaa ei edes pahemmin ajatellut. Se vain oli eri juttu ja muutenkin se keveni päivä päivältä kun siirsimme sen sisältöä mahaan. Lisäksi pidimme parinkymmenen minuutin välein minitaukoja, joissa vain otimme rinkan pois selästä, istuimme hetken ja nautimme maisemista sekä toisinaan seuraamme liittyneistä poroista.


Poro!

Toinen poro!

Ihana Suomi


sunnuntai 3. toukokuuta 2015

Seikkailulle!

Helsingissä on ollut nähtävästi jo viime vuodesta seikkailupuisto. Eli siis sellainen aivan käsittämättömän siisti apinarata, jossa edetään yläilmoissa puusta puuhun suorittamalla erilaisia tehtäviä. Huvittavaa tässä on se, että kun ensimmäistä kertaa kuulin tällaisista puistoista, niin surin sitä, että ne kaikki ovat Suomessa hieman hankalien matkojen päässä autottomalle. Mutta siis sellainen on ollut täällä koko ajan, ihan lähellä, omassa koti-Helsingissä, Mustikkamaalla. Hassua.

Puisto on nimeltään Korkee. Mikä on aika osuva nimi puissa sijaitsevalle seikkailulle. Lisäksi Korkeasaari on ihan siinä viekussa. Korkeessa on yli 120 senttimetrisille viisi rataa, joista kolme on ns. koko perheen ratoja ja kaksi haastavampia. Myös perheen pienimmille omilla jaloillaan kulkeville löytyy kolme matalaa reittiä. Ennen kuin pääsee puihin kiipeilemään, on käytävä koulutus turvavälineiden käytöstä.

Me suoritimme kaikki viisi Korkeen korkeiden korkeaa reittiä. Mukaan mahtui monta vaijeriliukua, tasapainottelua huojuvien köysien tai lautojen päällä sekä esimerkiksi hassuja ylityksiä, joissa piti kiivetä kelkan tai tynnyrin päälle ja antaa vaijerin viedä mukanaan. Minulla korkean paikan kammoisena istui jatkuvasti pelko olkapäillä, mutta koska tehtävien suorittaminen oli niin hauskaa ja välineet niin turvallisen oloiset, niin ylitin itseni rasti rastilta loppuun asti. Voittajafiilis oli sitä suurempi.

Tältä siellä näytti. Tuolla korkealla olimme.
Ei näytä maasta käsin niin korkealta, mutta apua, kun oli jänskää.

Mutta noin muuten, jos uskoo vähintään pienellä rohkaisulla selviävänsä korkealla menosta, niin puisto sopii kaikille peruskunnossa oleville. Puusta puuhun suoritettavista tehtävistä yksikään ei vaatinut erityistä voimaa, notkeutta tai ketteryyttä, vain luottamusta omaan selviämiseen. Lisäksi tehtäviä voi eriyttää itse itselleen esimerkiksi päättämällä, että pitääkö apuköydestä kiinni vai ei. Jos päättää olla pitämättä, niin haaste kuten myös lihasten käyttö tietenkin kasvaa. Niin tai näin: puissa seikkailu on älyttömän hauskaa. Eli suosittelen kovasti kaikille, joiden sydämessä vielä asuu Peter Panin kipinä.

Lähtiessämme meille kerrottiin, että puistoon on kohta tulossa uusi vielä haastavampi reitti. Eli pian on varmaankin pakko lähteä seikkailemaan uudestaan. Alla vielä Korkeen oma Youtube-video, josta saa aika hyvin idean siitä, mistä puistossa on kyse.



perjantai 1. toukokuuta 2015

Vappulenkki

Voiton malja. Kippis!
Lönköttelylenkit ovat ohi ja samoin suunnittelemani kymmenen kilometrin juoksu. Tavoitteeni oli päästä vähintään tuntiin eli mieluiten alle. Sain juostua matkan 10.0 tuntinopeudella eli toisin sanoen tasan tunnissa. Olin aluksi vähän pettynyt, etten saanut parempaa tulosta, mutta en tarkemmin ajateltuna enää.

Matka oli yllättävän täynnä vastoinkäymisiä. Ensinnäkin vatsaraukkani oli aamusta asti ihan sekaisin. Söin varmaan eilen ravintolassa jotain, joka ei sille ihan sopinut. Toisekseen nappasin väärät kuulokkeet mukaan. Ne olivat korviini liian isot ja vieläpä rikki eli toisesta kuulokkeesta ei kuulunut yhtään mitään ja niitä piti jatkuvasti painaa korviin takaisin. Kolmanneksi Spotify oli jäänyt huomaamattani offline-tilaan, joten seitsemännen kilometrin kohdalla musiikki yhtäkkiä loppui ja jouduin juoksemaan ilman, mikä vaikeutti elämää yllättävän paljon. Neljänneksi suurimman osan ajasta oli aikamoinen vastatuuli. Sitten kun ottaa vielä huomioon, että tämä oli neljäs kerta elämässäni kun edes juoksin kymmenen kilometriä tai enemmän ja että edellisestä kerrasta on todella pitkä aika, niin voi todeta, että tämähän meni oikeastaan tosi hyvin. Että jee jee :) Tough Vikingissa onkin sitten syksyllä 12 kilometriä juostavana sekä vielä esteet päälle. Iik.