tiistai 23. kesäkuuta 2015

Kappadokia

Olen ehdottomasti enemmän pikkukaupunki-ihmisiä, joten Istanbul oli kaikessa upeudessaan minulle pidemmän päälle uuvuttava, vaikka näkemistä ja tekemistä olisi riittänyt pidemmälle kuin mitä ehdimme toteuttamaan. Turkin matkan paras osuus olikin hiljainen Kappadokia, jonne lensimme kuuden päivän Istanbuleilun jälkeen. Voit lukea Istanbul-päivityksen tästä.

Kappadokia on alue Turkissa, jossa oli tulivuoren purkauksia muutamia miljoonia vuosia sitten. Purkauksien tuhkasta iskostui tuffikiveä, jota onkin sitten kaikkialla Cappadokiassa. Tuffikivi on siitä erikoista, että se on kiveksi pehmeää, joten sitä on helppo niin ihmisen kuin sään työstää uusiin muotoihin. 

Göremen keskustan villiä meininkiä


Asuimme Göremessä. Göreme on turistikaupunki. Kun muu Kappadokia elää maanviljelyksellä, niin turistien suosimat kaupungit eli Göreme, Ürgüp ja Uçhisar elävät turismilla. Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että kaupungin taloista suuri osa ei ole koteja vaan hotelleja ja hostelleja. Jossain toisessa tapauksessa minua olisi varmaan harmittanut tämä, mutta Kappadokiaan tullaan ensisijaisesti luonnon ja toissijaisesti historian vuoksi, joten tässä tapauksessa ei muilla asioilla ollut merkitystä. 

Laaksot


Ja voi mikä luonto! Miksi mennä Marsiin kun meillä on tällaisia paikkoja ihan omasta takaa? Kappadokiassa on useita laaksoja, jonne mennä vaeltamaan ja näin tutustumaan uskomattoman kauniiseen luontoon. Me kävimme kolmessa laaksossa:

Güvercinlik eli Pigeon valley eli pululaakso

Alhaalla näkyy pululaakso

Pululaakso on noin neljä kilometriä pitkä vaellus Göremestä Uçisariin tai toisin päin. Kahden kaupungin väliä pitäisi kulkea bussi, joten matkan voi kävellä yhteen suuntaan ja sitten tulla bussilla takaisin. Me vain kävelimme ensin Uçhisariin, kävimme tutustumassa sen luonnonkivimuodosteiseen linnakkeeseen ja kävelimme takaisin. 

Reitti on nimetty pulujen mukaan sen vuoksi, koska niille on alueella hakattu kiveen asumuksia, joten puluja on alueella vähän tavallista enemmän. Pulut ovat tärkeitä Kappadokialle. Ensinnäkin niiden kakka on lannoitusainetta ja siksi maanviljelijöille arvokasta. Lisäksi ne ovat pyhiä, koska kyyhky auttoi profeetta Mohamedia piiloutumaan, kun hänen vihollisensa etsivät häntä.

Pululaakson reitti on helppokulkuinen, mutta surkeasti merkitty. Eksyimme Uçisariin mennessä parikin kertaa ja kävelimme useamman kilometrin vikasuuntaan. Väärillä reiteillä oli välillä niin kuraista, että minun mahtavat vaelluskenkäni eli nätit nahkasandaalit muuttuivat sisältä luistelukentiksi, joten ne oli pakko ottaa pois jalasta, että olisi päässyt ollenkaan eteenpäin.

Takaisin tullessa alkoi sataa kaatamalla ja kastuimme läpimäriksi. Silloin olimme onneksi jo laaksosta ulkona.

Horisontissa Uçhisar
Pululaakson näköalapaikalla suojauduin pahalta silmältä.

Zemi valley ja Görkündere

Nämä kivimuodostelmat ovat viralliselta nimeltään keijupiippuja
Tämä oli lempivaellusreittimme, sillä se oli kolmesta kaunein ja monipuolisin. Zemi valleyn voi kävellä joko yhteen suuntaan tai yhdistää sen Görkünderen reittiin. Kummin vain se on noin viisi ja puoli kilometriä pitkä. Teimme jälkimmäisen, koska matkasta tuli silloin kehä, eikä tarvinnut kävellä samaa matkaa edestakaisin tai hankkia hakijaa loppupäähän.

Vähän kauempana olisi ollut Rakkauden laakso niminen paikka,
jossa näitä olisi kuulemma ollut vielä enemmänkin ihasteltavaksi.
En tiedä, onko komeasti seisova penis rakkauden merkki, mutta why not.

Matkan varrella näkyi Uçhisarkin kaukana. Olen muuten ottanut tämän
kuvan ihan suoraan, maa oli vino. 
Reitti oli jälleen surkeasti merkitty ja vaikka välillä kieriskelimme epävarmuudessa, niin onnistuimme olemaan eksymättä kertaakaan. Osa matkasta seuraa pientä jokea, joten välillä oli aika kuraista -> uljaat sandaalit jälleen pois jalasta ja paljain jaloin eteenpäin.


Vaelluksella oli yksi vaikeampi kohta.
Tässä vaiheessa kengät olivat jo pitkään olleet rannekoruna.


Ihlara valley


Ihlara laakso löytyy sata metriä syvästä ja 12 kilometriä pitkästä kanjonista, jonka kiveen hakatuissa asumuksissa asui parhaimmillaan jopa 80 000 ihmistä. Matkalla on myös lukuisia luolakirkkoja.

Ihlaran vaellusreitti on siitä kätevä, että se on helpompi kuin Helsingin metro eli eksyä ei voi, kun reitti ei haaraudu missään kohtaa.



Asumuksia kivessä


Göremen ulkoilmamuseo
Luonnon lisäksi Kappadokiassa kiehtovaa on sen historia. Varsinkin kristinuskon historia on vahvasti esillä. Kaikkialla on kiveen hakattuja kirkkoja. Erityisen tiiviissä paketissa niitä löytyy Göremen ulkoilmamuseosta, jossa kirkkojen munkkien maalaamat freskotkin ovat pääosin säilyneet. Kirkkoja ei saa kuvata sisältä. Myös ajomatkan päässä oleva Selimen luostari on näkemisen arvoinen.


No vähän kuvattiin. Mutta tämä ei ollut kirkko, vaan keittiö.

Selimen luostari oli paljolti
Göremen ulkoilmamuseon kaltainen paikka.

Kappadokiasta on löytynyt yli 200 maanalaista kaupunkia. Kaupungeissa ei asuttu aktiivisesti, vaan niitä käytettiin turvapaikkoina, kun viholliset tulivat. Esimerkiksi kristinuskon alkuaikoina, kun oli vaarallista olla kristitty, piiloutuivat kristityt sinne. Myöhemmin se oli turvapaikka arabimuslimeilta, mongoleilta ja viimeiseksi ottomaaneilta.

Muutamat maanalaisista kaupungeista ovat avoimina yleisölle. Me kävimme Derinkuyussa, joka on löydetyistä suurin tai ainakin eniten esiin kaivettu. Se ulottuu 60 metrin syvyyteen ja sinne olisi mahtunut arviolta 20 000 ihmistä turvaan tarvikkeineen ja eläimineen. Koska kaupunki on valtava labyrintti, on suurin osa reiteistä suljettu.

Derinkuyuta on päivitetty sen verran, että siellä on nykyään sähköt.
Kuvittele eläväsi tuolla edes pari tuntia saati pidempää aikaa ilman valoja.


Pakko sanoa varoituksen sananen matkaa maanalaiseen kaupunkiin suunnittelevalle: pahasti klaustrofobisen ihmisen kannattaa ehkä jättää reissu väliin. Minusta kaupungissa oli mahtavaa, mutta matkaseuraani ahdisti. Huoneet menevät syvälle, ilmastointi on edelleen sama kuin se on ollut satoja vuosia, eikä sitä ole nykyaikana parannettu. Tämä tarkoittaa, että joissain huoneissa on todella hyvin happea, mutta toisissa ei niin paljon. Välillä käytävät ovat todella kapeita ja matalia, ja täytyy kulkea kilpikonnana, että pääsee eteenpäin. Ulos ei pääse heti, vaikka kuinka haluaisi.

Taivaalla


Ahtaita paikkoja en pelkää, mutta korkeita kyllä paljonkin. Tästä huolimatta varasimme kuumailmapalloretken. Olin kuullut, ettei siinä jostain syystä tunnu niin pahalta korkealla oleminen ja se on totta. Sen sijaan tämä kokemus oli yksi elämäni upeimpia. Taianomainen ja hengen salpaavan kaunis hetki.

Lähtö oli neljältä aamulla. Nousimme vähän päälle tunniksi taivaalle ja matkan jälkeen nautimme aamuisella kedolla kuohuviiniä. Nyt kokemus tuntuu melkein unelta. Kuten koko Kappadokia. Lämmin, kaunis uni.




Istanbul

Kaksi ihanaa viikkoa Turkissa ovat nyt takana. Vietimme niistä toisen vilkkaassa ja hektisessä, historiaa huokuvassa Istanbulissa ja toisen ihmeellisen kauniissa ja rauhallisessa Kappadokiassa. Tämä blogipäivitys on Istanbulista. Voit lukea Kappadokiapäivityksen tästä.

Matkaan!

En tiedä millaista muinaisessa Babyloniassa oli, mutta tuntui kuin olisimme tulleet sinne, kun saavuimme Istanbulin Atatürkin lentoasemalle. Näytti siltä kuin kaikki maailman kansat olisivat kohdanneet yhdessä paikassa. Olin aivan innoissani tästä erilaisten vaatteiden ja kielten sekamelskasta, kunnes tuli passin tarkastuksen vuoro. Joka ei sitten edennyt yhtään millään ja kaikki meidät kansat pakotettiin jonottamaan aivan mahdottomassa kuumuudessa iltamyöhällä. Osaltaan tarkastusjumi johtui kai joidenkin kansallisuuksien erikoisista passeista ja syväluotaavasta viisumistarkastuksesta (suomalaiset eivät onneksi tarvitse viisumia lyhyillä matkoilla), mutta tarkastajat pitivät myös luovia taukoja, joiden aikana he nojailivat kyynerpäihinsä ja juttelivat toisilleen yhtäaikaa ties mistä syystä. Happea oli vähän huononlaisesti ja yksi nainen oksensi. Mutta kun olimme lentokentästä selvinneet, niin kaikki olikin aivan mahtavaa ja olen jo nyt katsonut paikkoja, joissa voisin haluta käydä, kun tulen Turkkiin uudestaan.

Istanbul on jo pelkästään maantieteellisesti erikoinen. Se on nimittäin maailman ainoa kaupunki, joka sijaitsee kahdessa maanosassa eli Euroopassa ja Aasiassa. Historiallisesti Istanbul (tai Konstantinopoli, joka se oli ennen nimeltään) on ollut merkittävä reippaasti yli tuhat vuotta, josta ison osan se oli koko maapallon suurimpia kaupunkeja. Vielä tänäkin päivänä se on Turkin suurin ja Euroopan toisiksi suurin kaupunki yli kahdellatoista miljoonalla asukkaallaan.


Samassa kuvassa Eurooppa ja Aasia.

Turisteilemassa Sultanahmetilla


Kaunis ja mahtipontinen Sininen moskeija. Nimi tulee sisällä olevasta sinisestä koristelusta.

Istanbulin kuuluisimmat nähtävyydet sijaitsevat Sultanahmetissa, jossa myös oli hotellimme Cem Sultan (edullinen, kiva henkilökunta, huippu sijainti, suosittelen!). Se oli pysäyttävä hetki, kun ensimmäisenä aamuna astuimme Sultanahmetin aukiolle ja näin ensimmäistä kertaa omin silmin Hagia Sofian ja Sinisen moskeijan.


Sisällä rukoillaan ilman kenkiä mattojen päällä.
Naisilla ja miehillä on omat alueet.
Sininen moskeija on ulkoapäin yksi kauneimpia rakennuksia, jonka olen nähnyt. Tähän on syy, sillä silloinen sulttaani, 19-vuotias Ahmet I, halusi moskeijan, joka olisi saman tyylinen, mutta hienompi kuin Hagia Sofia. Hän oli niin täpinöissään uudesta moskeijastaan, että kävi kuulemma itsekin auttamassa sen rakentamisessa. Moskeijalla oli skandaalintäytteinen alku. Siinä on nimittäin kuusi minareettia, kun yleensä moskeijoissa on niitä vähemmän. Itse asiassa vain Mekassa moskeijassa oli kuusi minareettia. Legendan mukaan moka johtui siitä, Ahmet oli pyytänyt arkkitehtia tekemään kultaisia (=altin) minareetteja ja arkkitehti ymmärsi väärin, että minareetteja pitää olla kuusi (=alti). Onneksi hätä ei ollut tämän näköinen: Ahmet lähetti arkkitehtinsa Mekkaan rakentamaan seitsemännen minareetin ja tilanne oli pelastettu. Ahmet-raukka ei kuitenkaan saanut nähdä moskeijaansa valmiina, sillä hän kuoli ennen sen valmistumista.

Niinä aikoina kun muslimeilla ei ole rukoushetki käynnissä, pääsevät vieraat tutustumaan Siniseen moskeijaan. Miesten täytyy peittää epäkunnioittavat olkapäänsä ja polvensa ja naisilla täytyy olla mekko ja huivi. Paikan päältä saa niitä lainata. Muslimit peseytyvät ennen rukoushuoneeseen astumista, sillä kengät otetaan pois jalasta ja muutenkin rukous on pyhä asia, jota ei sovi suorittaa likaisena. Vierailta ei tätä vaadittu. Huh, miten haisee satojen ihmisten jalkahiki.


Lainahuivissa

Sisältäkin Sininen moskeija on kaunis, muttei Ahmetin yrityksestä huolimatta vedä vertoja Hagia Sofialle, joka taas ulkoapäin on vaatimattomampi, vaikka mahtava se on sieltäkin. Hagia Sofia on alunperin ortodoksikirkko ja osoitus bysanttilaisesta rakennustaidosta parhaimmillaan. 1400-luvulta lähtien kaupungin siirtyessä ottomaanien valtaan se oli moskeija ja nyt se on museo ja tarkemmin sanottuna remontissa oleva museo. Mutta vaikka osa sisätiloista oli siellä käydessämme telineiden peitossa, oli se silti hätkähdyttävät kaunis.


Hagia Sofia ulkoa
Hagia Sofia sisältä

Näiden lisäksi Sultanahmetin alueelta löytyy vielä turistien iloksi sulttaanien kotipalatsi Topkapi, sitä ympäröivä ihastuttava Gülhane-puisto ja Basilica Cistern/Yerebatan Sarnici eli bysanttilainen 500-luvulla rakennettu maanalainen vesisäiliö. Varsinkin viimeinen näistä oli tosi siisti. Se oli käytännössä valtava, pimeä, pienin valoin valaistu sali täynnä pylväitä, vettä ja kaloja. Erikoinen ja tunnelmallinen.


Maanalainen vesisäliö on kuin uponnut palatsi
Pala Gülhane-puistoa

Kylpemällä uudeksi ihmiseksi


Istanbulin matkamme ehdoton kohokohta oli vierailu hamaamissa eli turkkilaisessa kylpylässä. Ne ovat yleensä vain yhdelle sukupuolelle tarkoitettuja, mutta sellaisiakin löytyy, jonne miehet ja naiset pääsevät molemmat, joskin peseytymiset yms. alastomuutta vaativat toimenpiteet suoritetaan tietenkin eri huoneissa.

Ensiksi puimme päällemme pelkän pyyhkeen, jonka jälkeen meidät ohjattiin makaamaan kuumaan huoneeseen kuuman marmorin päälle. Tuijotin kupolikattoa, jonka kahdeksankulmaisista pikkuikkunoista siivilöityi valo sisään maagisina säteinä. Muutuin hiljalleen lätäköksi. Ajantaju katosi täysin, mutta luultavasti parinkymmenen minuutin päästä meitä tultiin hakemaan ja meidät erotettiin pesuhuoneisiin. Minut pesi ystävällinen vanhahko nainen.  Hän teki minulle ensin ihokuorinnan karheilla hanskoilla ja antoi sen jälkeen kauttaaltaan vaahtokylvyn. Kun olimme lopulta täysin puhtaat, saimme vielä edelleen erillisissä huoneissa kokovartalohieronnan ja minä tilasin vielä kasvohoidon. Hamaamista astui ulos kaksi uutta ihmistä. Vähän aikaa piti vain istua ja fiilistellä auringossa, miten hyvältä tuntui.


Pois Sultanahmetilta


Suuressa basaarissa aamutuimaan ostoksilla

Kävelymatkan päässä Sultanahmetilta olevia nähtävyyksiä ovat vielä Suuri basaari ja Maustebasaari. Suuri basaari on aivan valtava ja enemmän keskittynyt mattoihin, astioihin ja muuhun turistirojuun. Liikkeitä on itse asiassa yli 3000. Tosin tarjonta ei ole yhtä laaja. Minusta alkoi tuntua hyvin pian olevani jossain vanhassa lapsuuden ajan seikkailupelissä, jonne on jaksettu piirtää vain muutama erilainen ruutu, mutta joka käytännössä on valtava sokkelo, josta olisi päästävä ulos. Maustebasaari on sen sijaan hallittavan kokoinen, tuoksuu ihanalta ja siellä on lähinnä mausteita, herkkuja ja saippuaa.

Kaikki nämä paikat ovat ehdottomasti käymisen arvoisia, eikä ole ihme, että niitä hehkutetaan jokaisella Istanbul-aiheisella nettisivulla. Minusta ei kuitenkaan kannata jättää Istanbuliin tutustumistaan vain tähän. 

Istanbulin kohdalla julkinen liikenne on vieläpä ihastuttavan helppokäyttöinen. Pysäkeiltä saa ostettua kymmenellä liiralla Istabul-kortin. Kympistä kuusi liiraa menee varsinaisesti korttiin ja neljä jää matkoihin. Kortin voi ladata samoissa pisteissä käteisellä. Kortin käyttäminen tekee jokaisesta matkasta puolet halvemman ja se käy kaikkiin julkisiin kulkuneuvoihin.

Euroopan puolella matkustimme Topkapin-pysäkille, joka on siis eri asia kuin Topkapi-palatsi. Sieltä alkavat bysantinaikaiset Konstantinopolin rauniot, joita voisi seurata useamman kilometrin matkalta. Me olimme niin väsyneitä toiminnan täytteisestä päivästä, että vain loikoilimme viereisessä puistossa ja minä nukuinkin hetken onnellisena ruohikolla.


Muurin raunioita
 
Topkapista on helppo jatkaa Edirnekapin-pysäkille, jonka vieressä on aivan valtava autoteiden sektoroittama hautausmaa. Tämä reissu ei varmasti sovi kaikille, mutta minusta oli kiinnostavaa käydä katsomassa muslimien hautausmaata. Se olikin aika erilainen verrattuna Suomen vastaaviin. Esimerkiksi haudat olivat niin vierivieressä, että monin paikoin oli pakko kävellä niiden päällä, että olisi päässyt eteenpäin.





Istanbul-kortti käy myös lauttoihin, joten Aasian puolelle on helppo matkustaa esimerkiksi Eminönun satamasta. Me teimme koko päivän retken Kadiköyhin, joka on Aasian puolen Istanbulin kulttuurin ja liikenteen keskus. Alue on tällä hetkellä hyvin trendikäs, täynnä ihania kahviloita, tyylikkäitä ihmisiä, baareja ja kauppoja. Minusta Kadiköy on parhaimmillaan pienillä teillä, joissa on kauniita kahviloita ja rauhallinen tunnelma. Siellä voisi kuvitella haluavansa asuakin. 


Kadiköyn rauhallisempaa puolta


Yksi Kadiköyn lukuisista tunnelmallisista kahviloista

Ostoksilla ja syömässä



Shoppailusta ylipäätänsä puheen ollen, Turkissa tai ainakin Istanbulissa on tyypillistä ja hauskaa se, että monet kauppapaikat ovat käytännössä jaettu aina tietylle myyntiartikkelille tai teemalle. Välillä ei voi kuin pudistella päätään, että miten tämä voi olla kannattavaa, kun tulee alueelle, jossa jokaisessa liikkeessä myydään pieniä metallipalasia ja -nappeja tai toiselle, jossa jokainen liike myy Oscar-gaalaan sopivia iltapukuja. Istanbulissa myös termi pop up -yritys saa aivan uuden merkityksen, sillä käytännössä joka kulmalla on joku uuttera herra myymässä vesipulloja tai kotona kasaamiaan täytettyjä leipiä tai paahdettuja kastanjoita ja maisseja.


Taksim, Istanbulin uusi keskusta ei nuku koskaan.
Kuvassa myös söpö nostalgia-ratikka.
En tykkää teestä, mutta omenatee,
jota Istanbulissa join, oli herkkua.
Myöhemmin kuulin, että turkkilaiset eivät juo sitä,
vaan se on vain turisteille. Snif. No, minä olin turisti.

Maissit olivat muuten pääosassa sillä ainoalla kerralla, kun minua huijattiin tällä reissulla. Oli ensimmäinen päivä ja halusin ostaa herkullisen maissin nuorelta pojalta, joka möi niitä kadun kulmassa. Kojun päällä luki 2,5 tl jostain tuotteesta ja kun en osaa turkkia, niin kysyin, että maksavatko nämä sen kaksi ja puoli liiraa. Poika sanoi silmäänsä räpäyttämättä, että ei kun nämä ovat viisi liiraa. Maksoin sitten viisi, vaikka noin sekunnin päästä tajusin, ettei se mitenkään voinut pitää paikkansa, eikä se pitänytkään, kuten myöhemmin vielä muualta varmistin. Saat hölmöyteni eurohinnan, jos jaat summan kolmella. Isoista rahoista ei siis ollut kyse. Tosin sen verran isoista, että jo siitäkin olisi pitänyt hälytyskellojen soida nopeammin. Ruoka on nimittäin mukavan halpaa Turkissa.

Turkkilainen ruoka on myös hyvää, mutta koitui puolivälissä matkaamme kohtalokseni (tosin voi myös olla, että syypäänä oli ällöreikälattiassakaikkiallapissaavessa, jossa ei voinut edes pestä käsiään). Sain ruokamyrkytyksen ja yksi yö meni oksentaessa ja ripuloidessa. Osan yöstä nukuin vessan lattialla, kun ei ollut paljon järkeä mennä sänkyyn, kun heti olisi pitänyt vain tulla takaisin. Seuraavana päivänä olin väsynyt ja kuumeinen. Nukuin suurimman osan päivästä. Seuraavina päivinä olo oli parempi, mutten pystynyt syömään juurikaan mitään. Kun yritin syödä, vatsa meni niin kipeäksi, että käveleminen vaikeutui. 


Kuten myös sähkökatkoksen aikainen romanttisen
 tunnelmallinen kynttiläkäynti. 
Valikoimaan  kuului mm. bilevessoja.
Tässä näkymä pöntöltä.












Juttuja, joita mietin


Galata-torni

Vastoinkäymisistä huolimatta matka oli upea. Kaiken ihanan ja kauniin kokemisen lisäksi turkkilaiset olivat huomattavan ystävällisiä. Siis todella huomattavan. Minusta tuntuu, etten ennen ole nähnyt ystävällisempää kaupunkilaiselämää. Sen näki tietenkin siinä miten auttavaisia ja mukavia meitä kohtaan oltiin kaikkialla, mutta eriytyisesti tämä tuli esiin katsellessa ihmisiä. Turkissa ei ole samanlaista näkymättömyyden kuplaa kuin Suomessa. Jos joku näkee, että jollakulla on pienikin hätä tai hämmennys, niin häntä autetaan heti. Erityisesti vanhuksia ja lapsia kohtaan ollaan huomioonottavaisia.
 
Ehkä senkin takia naisten asema tuntuu vielä suuremmalta kontrastilta. Naisia näkee selkeästi vähemmän kaupungilla, vielä vähemmän työskentelemässä. Toisaalta Turkissa on paljon parempi tilanne, kuin monissa muissa maissa. Olihan Turkin perustaja Kemal Atatürk naisten vapautuksen kannattaja. Hän mm. kannusti naisia työntekoon ja antoi heille äänioikeuden. Tästä huolimatta Turkki on näkyvästi miesten maa.

Sen sijaan pukeutumisesta ei moskeijoita lukuun ottamatta kannata stressata. Pukeutumistyylejä on monia ihan paikallistenkin joukossa. Huivipakkoa ei ole.

Tuijotteluun ja välillä suoranaiseen toljotukseen joutuu kuitenkin varautumaan. Ei sinänsä ihme, sillä kun poistuu perinteisiltä turistialueilta, alkaa miesten määrä suhteessa naisiin kasvaa ja kasvaa. Pahimmillaan tutkimusretkillämme olin ainoa nainen koko kadulla. Kyllähän siinä seurassa alkaa olla jo aika outo ilmestys.

Joka tapauksessa Istanbul on ihmeellisen hieno ja tekemistä ja näkemistä on aivan valtavasti. En ihmettele, että monet rakastuvat kaupunkiin ja haluavat kerta toisensa jälkeen takaisin





maanantai 8. kesäkuuta 2015

Karjalan kunnailla

Ukkini perhe yhtä sisarusta vaille oman kodin edessä Pyörittäjässä
Jokainen hetki on täynnä mahdollisuuksia. Jotkut mahdollisuudet valitsemme ja jotkut valitaan meille, oli se sitten kohtalo tai sattuma. Tämmöisiä ajattelin, kun ajoimme lapsuuden perheeni voimin kohti Pohjois-Karjalaa ja äiti kertoi ukistani tarinoita.

Kun ukki oli teini-ikäinen, hänen isänsä kuoli. Isä ei todennäköisesti olisi menehtynyt niin nuorena, mutta naapuri ilmiantoi hänet sisällissodan jälkeen valkoisille, minkä vuoksi hänet lähetettiin vankileirille. Hän selvisi leiristä hengissä, mutta menetti terveytensä, eikä elänyt enää pitkään vapauteen päästyään. Todellisuudessa isä ei edes ollut poliittisesti aktiivinen. Naapuri ilmiantoi hänet, sillä he olivat riidoissa.

Koska lapsia oli paljon, hengenpitimiä niukasti ja äiti nyt yksin, sai ukkini järkevänä nuorena miehenä takuuvarman idean: hän lähtisi äidin siskon luokse. Tädillä oli mies, muttei jälkikasvua. Tietenkin täti haluaisi ottaa hänet lapsekseen. Se olisi win-win kaikille.

Suunnitelman toteutus ei kuitenkaan mennyt odotetulla tavalla, sillä täti ei halunnutkaan häntä pojakseen. Ukkini palasi murhemielin takaisin ja päätti ruveta munkiksi. Hän istui Laatokan rantaan odottamaan lauttaa, joka olisi vienyt hänet Valamon luostariin uuden elämän pariin. Se olisi voinut olla siinä, mutta lautta ei koskaan tullut, joten hän luovutti ja palasi takaisin kotiin. Ja tapasi naisen, jos toisenkin, sai lapsia, lopulta lapsenlapsia, joista yksi olin minä. Historia valitsi toisen tien.

Valamo
Kesän ensimmäisen matkan kohde oli Venäjän puolelle jäänyt Karjala, josta ukkini oli kotoisin. Tarkoituksena oli siis ajaa yhdessä iso-isovanhempieni jälkeläisten kanssa katsomaan niitä maisemia, joista yhteiset sukulaisemme olivat aikoinaan lähteneet evakkoon.

Oli hassua, miten heti rajan yli mentäessä maisemat muuttuivat yllättävän paljon. Isovanhempieni koti on Niiralassa, joka on aivan rajan tuntumassa eli todellakaan ei ole kyse monesta kilometristä, että ollaan Venäjällä. Silti luonto oli siellä todella erilaista: oli kukkia, sun muita kasveja ja perhosia, joita ei näy meillä ja maasto oli huomattavasti mäkisempää.

Karjalan tiet olivat aivan oma lukunsa. Reissun ääninauha oli kokoelma kollektiivisia kohahduksia, kun auto vähän väliä kolahti kuoppien vuoksi kovasti maahan. Koska aiemmin oli satanut, olivat kuopat lätäköitä. Yksi lätäkkö oli pieni valtameri, joten oli pakko tehdä empiirinen testi. Kumpparit jalkaan ja kahlaamaan, että saimme selville miten syvästä kuopasta oli kyse, että uskaltaako siitä edes mennä. Kyseisestä kohdasta selvisimme eteenpäin, mutta tie oli toisessa paikassa auttamattomasti poikki, joten jouduimme kiertämään pitkän pätkän. Oman jännittävyytensä toivat huterat, ohuista rungoista rakennetut sillat, joiden ajaksi nousimme suosiolla koko porukka pois bussista. Me kävelimme ja bussi ajoi hitaasti perässä. Matka jatkui.

Siinä körötellään sillan yli. 
Talot olivat toisaalta samantyylisiä puutaloja kuin mihin kotona on tottunut, mutta suurimpaa osaa ei oltu maalattu, vaan puun oli annettu harmaantua säiden armoilla. Vain ikkunoiden pielet oli monissa taloissa maalattu kirkkailla väreillä esimerkiksi turkoosiksi tai pinkiksi. Jos koko talo olikin maalattu, niin usein erittäin kirkkailla ja vaihtelevilla väreillä. Vaikka toisaalta suuri osa taloista näytti vähän köyhiltä ja puutetta kärsiviltä, olivat ne myös kauniita.




Myös raunioita näkyi vähän väliä
Ensimmäinen varsinainen nähtävyys, jolla pysähdyimme oli Jukan koski. Venäjäksi kylteissä luki Valkoiset sillat. Kyseessä on luonnonsuojelualue, jonka päänähtävyys on korkea koski. Ihan hyvällä omallatunnolla voi sanoa suoraan, että melkeinpä vesiputous. Osa matkaseurueestamme oli myös Jukan sukua, minkä vuoksi menimmekin sinne, mutta ilman mitään sukusiteitä voin sanoa, että paikka oli todella kaunis ja käymisen arvoinen, jos pyörii lähialueella.

Koski ylhäältä
Koski alhaalta

Minulle eniten ajatuksia herätti Pyörittäjän kylä. Nyt se oli vain heiniä, puita ja kivikasoja, mutta joskus siellä oli koti, jossa ukkini lapsuudenperheineen eli ja koulu jossa hän opiskeli ja taloja joissa hänen tuntemiaan ihmisiä asui. Elämä oli köyhää. Esimerkiksi kenkiä ei riittänyt kaikille, joten talvella kenkien kanssa vuoroteltiin. Kengättömiä kannettiin reppuselässä. Muistan, kun ukki kertoi, että joskus hän pissasi jaloilleen saadakseen lämpöä. Välillä nähtiin nälkää. Vanhasta kotitalosta ei ollut tosiaan jäljellä muuta kuin kivikasoja siinä kohtaa missä talo oli ollut ja kivikasa siinä kohtaa missä sauna oli ollut.  

Ukin Pyörittäjän koti nykyään

Mitä kodista on jäljellä

Ukki oli rintamalla, kun lähtö lopulliseen evakkoon tuli. Äiti, isovanhemmat ja lapset lähtivät junalla Lapualle, mutta yhden siskoista piti ajaa lehmät asemalle. Asemalla kävi ilmi, että lehmät pitääkin viedä Lapualle jalkaisin, jos haluaa pitää ne, joten sisko lähti kävellen matkaan. Se ei ollut mikään pikkuinen matka, vaan noin 500 kilometriä kävelyä. Kengät hajosivat jo melkein alkumatkasta, yöt hän nukkui lehmien kanssa ja perillä päästä piti karistella kupillinen täitä, mutta perille hän pääsi.

Perilläkään ei ollut helppoa. Monien paikallisten suomalaisten rasismi omia kansalaisia kohtaan oli rankkaa. Karjalaisia ryssiteltiin ja käskettiin palaamaan kotiinsa. Monet sisaruksista vaihtoivat nimensä suomalaisemmiksi ja luopuivat ortodoksiuskosta, että heidät hyväksyttäisiin paremmin.

Että on se aikamoista.

Pyörittäjältä jatkoimme Suistamoon, jonne ukin isoveli oli haudattu hänen kaaduttuaan talvisodassa. Tarkkaan hautapaikkaa ei tiedetä, mutta paikalla on muistomerkki kaikille siellä kaatuneille. Hauta kaivettiin yöllä, sillä olisi todennäköisesti saanut pommista, jos olisi sinä aikana alkanut sellaista puuhailemaan keskellä päivää.

Suistamon kirkko

Huiveja naisille, että hekin saavat tulla sisälle siveettömien päidensä kanssa

Jumalanpalvelus alkoi

Suistamosta ajoimme Sortavalaan, jossa yövyimme. Sortavala on pikkukaupunki, jonka kiinnostavin puoli on se, että siitä on tunnin matka kantosiipialuksella Valamon luostariin. Sortavalassa on Relax-niminen ravintola, jossa söin kesälomani tähän mennessä parhaan aterian: viiriäistä. Muuten Sortavala ei ole kovin ihmeellinen. Se on halpa kaupunki, jossa asuu ja syö hyvin pikkurahalla ja josta on hyvä sukkuloida Karjalan muihin kohteisiin.

Valamon luostari oli sen sijaan erityinen paikka ja ehdottomasti käynnin arvoinen. Oli ihmeellistä, että Laatokka, jolla Valamon saari sijaitsee, on järvi eikä meri. Se on nimittäin aivan valtava järvi. En ole ikinä ollut järvellä, jonka horisontissa on ollut vain vettä ilman maan häivääkään.

Valamolla on kiehtova historia. Vaikka se on luostari, rauhoittumisen ja pyhiinvaellusten kohde, on sen menneisyys täynnä väkivaltaa, kun kerta toisensa jälkeen ovat valloittajat tulleet, tuhonneet, ryöstäneet ja tappaneet. Aina luostari on rakennettu lopulta takaisin. Suomalaiset munkit veivät sotien jälkeen evakoituessaan mukanaan lähes kaiken arvokkaan ja kuljettivat sen pääasiassa perustamaansa uuteen Valamon luostariin Heinävedelle. Neuvostoliiton aikana kirkko oli aika kovan kohtelun alaisena: torni oli sortunut ja pääkirkko vesivahingon vallassa. Luostaritoiminta oli lopetettu ja aluetta käytettiin muun muassa sotilastukikohtana. Nyt luostari on kuitenkin aloittanut uuden elämän ja kirkko on täysin remontoitu entiseen loistoonsa.

Valamon kirkko




Pääkirkon alueelle ei naisilla tai tytöillä ole asiaa ilman hametta ja huivia. Paikan päältä annetaan
niitä lainaksi, joten ei haittaa jos ei satu olemaan semmoisia valmiiksi päällä. En ole uskonnollinen tai edes uskova ihminen enää, mutta jos Jumala on olemassa, niin en voi uskoa Hänen pahastuvan paljaasta päästä saati muistakaan vartalonmuodoista, jos Hän kerran ihmisen loi. Ja vähän sapettaa, että juuri naisen hiukset ovat epäkunnioittavat Herran silmissä ihmisten mielestä. Pukeuduin silti kiltisti. Vuosisatojen ja -tuhansien epätasa-arvo uskonnon perinteisiin kietoutuneena ei ole tässä kohtaa saati ulkopuolelta muutettavissa. Pistää se silti miettimään tätäkin periaatteessa pikkujuttua.


Valamon luostarin puutarha
Omenapuut olivat kaksisataa vuotta vanhoja

Huonolla säällä ei Valamoon voi mennä, sillä alukset eivät silloin kulje. Mekin jouduimme lähtemään aikaisemmin kuin olimme halunneet, sillä odotettavissa oli myrsky. Sitä oli vaikea uskoa, sillä taivas oli sininen ja pilvetön. Lähdimme kuitenkin, sillä opas kertoi, että vähän aikaa sitten olivat Valamon vierailijat joutuneet jäämään jopa neljäksi päiväksi saarelle. Paluumatka oli hyvin heittelevä ja esimerkiksi vessassa käynti tuntui kun olisi ollut kovassakin kännissä. Housujenkaan avaamiseen ei tasapaino riittänyt ilman seinään nojautumista eli oli varmaan ihan fiksua lähteä silloin.

Paluu Suomen puolelle sujui pienellä jännityksellä. Meidän perhe jäi koko porukasta pisimmäksi aikaa Venäjän puolelle. Otimme taksikyydin Öljymäelle ja sieltä sitten tuli serkun mies meidät hakemaan. Rajaa ylittäessä kävi venäläisille rajamiehille ahdistavaksi se, että kuskimme oli lisääntynyt yhdestä miehestä viideksi henkilöksi. Hänet otettiin sivuun kuulusteluun, jossa häneltä tiukattiin kuinka hän tuntee meidät, olemmeko sukua, kuka istui missäkin, miksi tulimme Venäjälle yms. Meitäkin jututettiin vähän ekstraa, mutta meidän kuulustelijamme oli hymyilevä ja kohtelias nuorimies, eikä tilanne vaikuttanut ollenkaan uhkaavalta. Pääsimme joka tapauksessa kaikki takaisin Suomeen.

Jänisjoen rannalla
Viimeisen illan ja aamupäivän vietimme isovanhempieni kodissa, jossa oli muutakin sukua koolla ja puhuimme paljon isovanhemmistani, heidän vanhemmistaan ja sisaruksistaan. Minulla oli haikea olo, koska olen ollut siellä viimeksi ukin hautajaisissa. Oli ikävä ukkia ja mummoa. Suru, etten tuntenut heitä niin hyvin. Ilo siitä, että sain kuulla heistä niin paljon.

Muutenkin jokainen Niiralan nurkka on yhtä nostalgiaa. Siellä vietin kaikki lomat kuljeksien ympäriinsä serkkuni/ystäväni perässä. Kiipeilimme kaikkialla minne sai tai ei saanut, mutta ei ollut vielä tajuttu kieltää, pakenimme tukkimiehentäitä, loikoilimme, juttelimme, luimme vitsejä Valituista paloista. Harmittaa kun näen häntä enää niin harvoin, vaikka asumme nykyään jopa samassa kaupungissa.

Muistojen maisemat

Oli hieno reissu. Tuntui, että pääsin jotenkin lähemmäs näitä ihmisiä, joita minulla ei ollut heidän eläessään mahdollisuus tuntea niin hyvin tai ollenkaan. En voi muuta kuin ihailla. Vaikea uskoa, että tällä hemmotellulla pikkupullasella olisi ollut mitään mahdollisuuksia selvitä niissä oloissa ja tapahtumissa, jos nyt sinne sysättäisiin. Tuntuu myös, että Suomi ja ehkä maailmakin on tullut eteenpäin, vaikka joskus taas tuntuu, että elämme nyt niin turvattomia aikoja. Herättää ajattelemaan ainakin.