perjantai 31. heinäkuuta 2015

rappioromantiikkaa ihanassa Tallinnassa


Vaikka aina ajattelen, että Suomi on saari, josta ei pääse helpolla mihinkään, niin eihän tämä ihan totta ole. Onhan meillä iki-ihana Tallinna vain muutaman tunnin matkan päässä. Meritse tosin eli emme täysin pääse saarivertauksesta.

Jotenkin Tallinnaan ei kyllästy, vaikka siellä kävisi kuinka monta kertaa. Tosin turhan usein tulee tsekattua vain kaunis vanhakaupunki ja shoppailtua. Kesän ensimmäinen Tallinnan reissu oli jo ihan läppä, kun kävimme vain hakemassa juomat kaverin bileitä varten ja olimme maissa huimat viisitoista minuuttia. Tämä toinen reissu sen sijaan oli huippu, sillä kävimme paikoissa, joissa en ole koskaan käynyt, vaikka Tallinnassa on tullut ravattua todella monta kertaa. Nyt teenkin tässä julkisen lupauksen mennä aina katsomaan jotakin uutta, sillä Tallinnassa riittää vaikka mitä mielenkiintoista, kuten vaikka toimintansa lopettanut yleisölle avattu vankila.

Patarein vankila oli siis vielä päälle kymmenen vuotta sitten toiminnassa. Nyt se on teoriassa hylätty ja käytännössä museo. Tietyssä mielessä tuntuu vähän hupsulta jättää rakennus rapistumaan ja sitten velottaa kolme euroa vierailta siitä, että sitä saa katsoa. Vankila on kuitenkin erittäin kiinnostava nähtävyys, niin historian, kummitusmaisen tunnelman kuin seinille maalatun taiteen vuoksi.




Vankilan sisällä tuntuu aivan ihmeelliseltä, että se oli niin vähän aikaa sitten käytössä. Se on nimittäin todella karu. Terveydenhoitoalue näyttää suoraan kuin jostain natsipainajaisesta reväistyltä. Huoneet ovat pieniä ja ahdistavia tai sitten isompia, mutta niissä on niin paljon sänkyjä, että siellä on varmasti ollut aika tiivis tunnelma. Yhdessä huoneessa on hirtetty kuolemaan tuomittuja.


Leikkaussali



Muutenkin Tallinnasta löytyy rappioromantiikkaa: hylättyjä taloja ja graffiteja. Jos tällaisesta tykkää, niin käymisen arvoinen on vankilan lisäksi Linnahall. 1980-luvulla kesäolympialaisia varten rakennettu Linnahall oli neuvostoaikana suosittujen taiteilijoiden ja artistien käytössä, mutta nyt se on ollut jo pitkään oman onnensa nojassa ja valtion näkökulmasta hylättynä.

Kuva: Armi Ahvenainen
Kuva: Armi Ahvenainen
Kun googlettelin Linnahallin historiaa, huomasin että rakennus jakaa aika kovasti mielipiteitä. Joidenkin mielestä se on aivan järkyttävä, täynnä töhryjä ja valtion pitäisi kunnostaa se aiempaan loistoonsa tai ainakin tehdä sille jotain. Toisista, kuten minusta, kyse ei ole töhryistä vaan taiteesta. Vaikka olisihan se hienoa, jos sitä myös kunnostettaisiin, sillä kun googletin rakennuksen, niin onhan se sellaisella neuvostomaisella jykevyydellä hitsin komea.

Meillekin tuli kiivas keskustelu graffiteista ja tägeistä, vaikka olinkin keskustelukumppanini kanssa periaatteessa samaa mieltä. Ero oli ehkä sama kuin se miten team minä/äiti vs team veli/isä mielestä Facebookia pitäisi käyttää. Molempien mielestä Facebook on ihan kiva, mutta minusta ja äitistä sinne saa kirjoittaa suurinpiirtein kaiken mitä huvittaa, jopa niitä tänään söin tätä ja kävin kävelyllä -tyylisiä juttuja. Veljeni ja isäni mielestä postaaminen on ok, mutta vain jos olet oikeasti tehnyt jotain kiinnostavaa ja merkittävää, kuten löytänyt ratkaisun syöpään tms.


Kuva: Armi Ahvenainen
Tägi-keskustelussa olin syöpäosastoa, kun kaverini taas oli kaikki vaan faceen -osastoa. Ihailen kaikkia mielestäni kauniita töitä, oli ne sitten hienosti tehty tai vain hienoilla väreillä tai mitä lie liikauttavatkaan minussa. Sen lisäksi pidän siitä kun rumat tai hylätyt rakennukset ja paikat täytetään näillä ihmisten hengentuotteilla, kun harmaa betoni saa väriloiston.

En kuitenkaan tykkää yhtään, kun jokin mikä on minusta valmiiksi kaunista on sotkettu ja varsinkin tägeillä. Että joku on vaan sutassut jonkun ihmeen kirjainyhdistelmän sotkuisesti vain johonkin. Tai että joka ikinen hemmetin tolppa ja roskis on merkattu, kuin olisi joku koira. Kaverini antoi minulle mielenkiintoisen pähkinän purtavaksi: entäs jos joku spreijjaa jotain jonkin graffitin päälle, joka oli kaunis? Kyseiseen kulttuuriin kuitenkin kuuluu se, että mikään ei ole ikuista ja töiden päälle tehdään jatkuvasti jotain. Jos rehellisiä ollaan, niin minusta olisi huomattavasti kivempi tässäkin tapauksessa, ettei toisen tekemää työtä "sotkettaisi", vaikka silloin vastustankin juuri sitä kulttuuria, jota ihailen. 

Mutta sellaistahan sen taiteen kuuluu ollakin: herättää tunteita ja ajatuksia, eikä valmiita vastauksia anneta. Taide on paradoksi. Taide on henkireikä. Taide on.

Mitä mieltä itse olet?

sunnuntai 12. heinäkuuta 2015

#rantakunnossa

Pinterestistä napattu kuva. Näin sen ensimmäistä kertaa Facebook-feedissäni. Kyllä minä mieleni pahoitin.
Ylipainoiset ihmiset ovat olleet viime aikoina taas paljon otsikoissa niin somessa kuin muuallakin mediassa, joten minunkin rupesi tekemään mieli ottaa asiaan kantaa. Ensin joku näkee mielestään lihavan ihmisen kaupassa, ravintolassa, uimassa, lenkillä, jumpassa, kadulla tai rannalla ja sitten kauhistellaan, kun ällöttää. Tässä jo useamman viikon on esimerkiksi pyörinyt keskusteluja siitä, voiko ylipainoinen pukeutua bikineihin. Vaatteilla piiloon tuo silmiä loukkaava läski. Miten nuo eivät tajua piilottaa itseään? Eivätkö he häpeä?

Ilmiölle on tullut niin vastustajia kuin puolestapuhujia. XL-malli Loey Lane on omalla esimerkillään myös näyttänyt, että isommallakin rasvaprosentilla voi näyttää upealta bikineissä. Olen samaa mieltä. Hän näyttää kauniilta. Minun silmiini. Mutta mitä väliä sillä on? Ihan sama jos näyttää tai ei näytä. Kyllä ihmisellä täytyy olla oikeus samoihin asioihin kuin muillakin on ja ilman häpeää ja kiusaamista. 

Sama pätee tietenkin toiseenkin suuntaan. Joskus laihat ihmiset saavat oman osansa lokaa ihan vain siksi, että laihuuden kommentoiminen on jotenkin ok. Olen ollut itsekin todistamassa tilannetta, jossa pukkarissa alusvaatteisillamme ollessamme alkoivat kaksi naista kommentoimaan kolmannen ulkonäköä: "Yäk, sä oot niin laiha! Miten sä voit olla noin laiha? Oksettavaa!"

Tätä ajattelutapaa edustaa myös mahtava #rantakunnossa-kampanja, jonka ideana on kannustaa ihmisiä sekä hyväksymään itsensä että kunnioittamaan erilaisuutta. Kampanja muistuttaa, että jokainen meistä on jo rantakunnossa, eikä ihmisen ulkonäöstä pysty päättelemään kuinka tasapainoinen elämä hänellä on. 

Minä en ole ikinä ymmärtänyt, miksi ihmisten pitäisi pukeutua tai olla jotenkin minun tai kenenkään muunkaan silmille erityisesti mieliksi. Minulle on ihan sama jos joku käyttää legginssejä housuina, sukkia sandaalien kanssa, on karvainen tai karvaton tai jos on paljastavat ja/tai tiukat vaatteet oli sitten yli-, ali- tai normipainoa tai ihan vaan tiukkaa timmiä lihasta. Antaa kaikkien olla miten ovat, jos niin heillä on hyvä olla. 

Rantakunnossa kampanjaan voi osallistua postaamalla kuvan ja siihen liittyvän tekstin #rantakunnossa-hashtagilla. Lisää tietoa löydät heidän sivuiltaan. Toivotaan myös vähän lämpimämpiä säitä, niin pääsisikin rannalle :).

Minäkin olen rantakunnossa :)

lauantai 11. heinäkuuta 2015

Täydellinen päivä


Hakuna Matatan vuokrauspiste
Tänään oli täydellinen päivä täynnä ihanaa yhdessäoloa äidin kanssa omassa kotikaupungissani turistia leikkien.

Aloitimme Töölönlahdelta, josta olin varannut meille suppauslaudat tunniksi. Lähtöpaikka oli rennon letkeä Hakuna matata, jossa laudan vuokraus maksoi 15e/h/lautta. Tuuli koetteli tasapainoamme, vaan ei hylännyt lautta jalkojamme.

Retken jälkeen. Kuvassa maineikas alukseni,
jolla haastoin luonnon voimat

Töölönlahti oli niin kaunis, että jatkoimme sen ihailua vielä Sinisen huvilan kahvilasta käsin fetajuustopiirakan voimin.

Myös piirakka on tässä kuvassa, mutta masussa.

Voimaa tankanneina kävelimme Kaisaniemen kasvitieteelliseen puutarhaan, jonka paras juttu on satumaiset jättilumpeet, jotka eivät ole vain kauniita, vaan myös täyttä terästä. Ne ovat nimittäin selvinneet talvisodastakin. Silloin putosi pommi kasvihuoneen katon läpi ja kaikki muut kasvit kuolivat kylmyyteen, paitsi veden alle jääneet jättilumpeiden siemenet (plus yksi toinen kasvi, mutta en muista mikä, argh).




Sitten herkuttelua Kitchin vegeburgerilla ja lopuksi marjatartaletti Fazerilta. Päivän kruunasi yhden parhaista ystävistäni viesti: hän on saanut töitä Suomesta ja muuttaa vihdoinkin tänne. En voisi olla onnellisempi vaikka beatlesit nousisivat kuolleista ja pitäisivät minulle privaesityksen meidän olohuoneessa.

Tartalettia ja kokista. Nammmmm...

tiistai 7. heinäkuuta 2015

Zippy-seikkailupuisto rulaa!

Kuva: Seikkailupuisto Zippyn Facebook-sivut


Olin nyt kolmatta kertaa seikkailupuistossa eli siis tällaisessa jokaisen apinaihmisen unelmassa, jossa kuljetaan puusta puuhun korkealla yläilmoissa erilaisten tasapainoa ja kuntoa vaativien tehtävien avulla. 

Idea on kaikissa puistoissa siis sama, mutta toteutus hieman erilainen ja täytyy sanoa, että näistä kolmesta, jossa vastakkain ovat Puolan kasubialueen puisto, Helsingin Korkee ja Helsingin Zippy, oli Zippy mielestäni ehdottomasti paras, vaikka kaikista pidinkin.

Tässä syyt:

1. Radat

Zippyn radat olivat monipuolisimmat ja hauskimmat tähän mennessä. Ratoja on yhdeksän: 2 harjoittelurataa, 2 lastenmaan, 2 vihreää, 1 sininen, 1 punainen ja 1 musta rata. Vihreät ja sininen rata sopivat koko perheelle. Punainen ja musta rata vaativat hyvän fyysisen kunnon. 

Pidin erityisesti siitä, että Zippyssä löytyy myös näitä ratoja, joiden tehtävien suorittaminen vaatii oikeasti vähän enemmän kuntoa ja voimaa, joten tuli sellainen olo, että on tässä myös vähän liikuntaa harrastamassa ja tuli jopa niin lämmin, että piti riisua pällysvaatetta pois ja juoda vettä välissä. Suurimpaa osaa tehtävistä pystyy myös eriyttämään, joten voi itse päättää kuinka rankasti haluaa tehtävän suorittaa.

Muissa puistoissa oli pääasiassa vain helppoja tehtäviä, joten niissä ei ollut samanlaista kutkuttavaa haasteen tuntua. Tosin Korkeeseen on tulossa musta rata.

2. Liu'ut


Kuva: Seikkailupuisto Zippyn Facebook-sivut
Zippyssä on parhaat liu'ut. Niitä on paljon ja ne on paremmin järjestetty kuin muualla. Erityisesti sininen rata sopii liukujen ystäville. Siinä niitä on viisi ja niistä yksi on jopa noin 100 metriä pitkä. 

Toisissa puistoissa on ongelmana se, että liu'uissa kääntyy helposti selkä menosuuntaan, jolloin alastuloa on vaikeampi hallita ja tällainen säätäjä kuin minä, sai pari kertaa iskettyä itsensä vähän kipeästi alas tullessa. Tästä sitten seurasi pieni päänsärky. Zippyssä turvajärjestelmä on sellainen, ettei kesken matkan pysty kääntymään, joten liukuja tulee aina jalat edellä maaliin. Mahtava juttu. Pystyy nauttimaan ihan eri tavalla vauhdin hurmasta kun tietää, ettei lopussa mäjähdä.

3. Turvajärjestelmä

Hassua kyllä kaikissa puistoissa on täysin erilaiset valjaat eli kiinnitys- ja liukusysteemit. Aluksi Zippyn järjestelmä tuntui ärsyttävän hankalalta, sillä siinä täytyy pujotella turvajohdossa kiinni olevaa juttua vähän väliä sellaisten liukuesteiden läpi. Tämän kuitenkin oppi oikeasti tosi nopeasti, eikä sitä sen jälkeen edes pahemmin ajatellut.


Kuva: Seikkailupuisto Zippyn Facebook-sivut

Kun olin sitten tästä turhautumisestani selvinnyt voittajana, niin itse asiassa totesin, että tämähän on paras systeemi. Radassa ollaan koko ajan kiinni sen sijaan, että tarvitsisi jatkuvasti irrottaa ja kiinnittää itseään takaisin kahden eri karabiinerin kanssa, kuten tehtiin näissä kahdessa muussa puistossa. Tarpeeton venkslaaminen poistuu. Vain liu'uissa mukaan lisätään varmistuskarabiineri. 

Kuten jo edellä mainitsin, viimeistään liu'uissa turvajärjestelmä osoitti parhautensa, kun sai mennä koko liu'un kasvot menosuuntaan päin.

4. Henkilökunta

Asiakkaan huomioon ottaminen oli Zippyssä ensiluokkaista. Henkilökunta on jatkuvasti käytettävissä: yksi on aina aloituspisteellä ja osa kiertelee ympäri puistoa. Kaikki ovat hurjan mukavia ja jutustelevat niitä näitä asiakkaidenkin kanssa. Tämän vuoksi puistossa oli jotenkin tavanomaista lämpimämpi tunnelma.

Kun ottaa nämä kaikki jutut huomioon, niin ei ole ihme, että lähdin ihan flow-tilassa puistosta kotiin. Zippy-seikkailupuisto löytyy osoitteestan Huopalahdentie 28 (Talihallin takaa). Liput maksavat 25e/aikuinen, lapset pääsevät pituudesta riippuen 20e/15e. Tarkempaa tietoa kaikesta Zippyn nettisivuilta tästä.