maanantai 31. elokuuta 2015

Pako vankilasta eli täydelliset treffit

Vantaan Flamingossa on vettä ja saari. Vesi tosin sijaitsee alimmassa kerroksessa ja saari ylimmässä, mutta mikä ei olisi nykyaikana mahdollista. Eikä saari ole mikä vain saari, vaan Prison island!

Prison island on liveseikkailupeli, jossa 2-4 hengen ryhmissä suoritetaan erilaisia tehtäviä. Tapahtumien keskiössä on vankila, jossa edetään käytävää pitkin sellistä toiseen. Jokaisessa sellissä on erilainen tehtävä, joka mittaa enemmän tai vähemmän ryhmäläisten älyä, tekniikkaa tai fysiikkaa. Erillisiä ohjeita ei ole, vaan ryhmän on itse keksittävä ja vieläpä rajatussa ajassa, mitä sellissä pitää tehdä sen läpäisemiseksi.


Menimme saarelle juhlistamaan vuosipäiväämme ja se olikin aivan mahtava treffikohde ainakin tällaiselle parille. Tehtävien suorittaminen oli todella hauskaa yhdessä tekemisen riemua. Ostimme alun perin tunnin peliaikaa ja tavallaan se olisikin riittänyt, mutta huoneiden suorittaminen oli niin kivaa, että kävimme tilaamassa vielä yhden tunnin perään. Sinällään jokaisen sellin konsepti oli aivan yksinkertainen: esimerkiksi yhdessä piti vain saada tehtyä tietty iso määrä koreja tietyssä ajassa, toisessa piti pistää oma muisti äärimmilleen matkimalla jatkuvasti lisääntyvää valomerkkisarjaa, kolmannessa ratkoa nopeasti pieniä matematiikan tehtäviä jne.

Mutta voi että kun oli hauskaa. Tein koreja niin, että reidet tutisivat ja löin nenäni kaltereihin niin kovasti, että pienet kyyneleet nousivat silmiin, avainkaulanauhakin, jolla pääsi sellistä toiseen, lensi siinä rytäkässä jonnekin huomaamattani, mutta koreja tehtiin kunnes oli täydet pisteet koossa. Onneksi samaan huoneeseen pääsi niin monta kertaa kuin halusi.

Palvelukin oli ihanan ystävällistä ja huomioivaa. Tiiminimemme oli Skyrimistä (Skyrim on semmoinen hieno tietskapeli) tuttu Dovahkiin, joka tarkoittaa dragonbornia eli lohikäärmeestä syntynyttä. Joskus kun on ollut tosi rankkaa ja on tuntunut etten selviä mistään, niin olen ajatellut hupsuna ajatusleikkinä olevani lohikäärme. Lohikäärmeiden ei tarvitse välittää mistään. Ne vain lentävät ja syöksevät tulta ongelmien päälle. Jäljelle jää vain karrelle palaneita jämiä ja tuhkaa.

Tälläisen käytävän varrella olivat sellit, joista jokaisessa oli tehtävä.
Well... Anyway... en edes tiennyt itsekään miten se olevinaan kirjoitetaan, joten ei haitannut, että vankilan näytössä luki jengimme nimenä Dovakiin, jonka tiesin olevan varmasti väärin. Kuitenkin kun kävimme hakemassa tulostaulukkomme, yksi työntekijöistä huomasi, että nimi on kirjoitettu väärin ja hän halusi ehdottomasti googlettaa, miten se oikeasti kirjoitetaan ja tulosti meille uudestaan tulokset. Jotenkin hirmu söpöä. Ainakin tuli iloinen mieli.

Pakenimme saarelta veteen eli vesipuistoon ja kylpylään. Ne ovat muuten kaksi eri juttua, mikä oli minulle uutta. Vesipuisto on ns. lapsille. Siellä on vesiliukumäkiä, virtoja ja juttuja, joiden päällä kellua. Onneksi en ole ikinä kasvanut kokonaan aikuiseksi, joten minusta siellä oli hauskaa. Varsinkin liukumäissä ja varsinkin siinä mäessä, jossa sai laskea renkaalla. Periaatteessa on parasta kun sydän ja muutama kohta aivoista on lapsen ja loput aivot ja kroppa aikuisen, mutta minun hemmetin ihoni on teinin. Eivät lopu finnit koskaan eivät.

Kylpylä oli aikuiseen makuun ja varsinkin tunnelmalliseen rauhoittumiseen ja romantiikkaan. Siellä on kuumavesiallas, mineraaliallas ja useampi hyväntuoksuinen sauna, joista yhdessä saa kunnon löylytkin. Jos mineraalialtaassa laittoi korvat veden alle, niin kuului kaunista musiikkia, mikä oli minusta aika maagista. Ei tosin varmaan tarkoitettua, mutta monet upeat asiat tässä elämässä tapahtuvat vahingossa ja suunnittelematta.

Sitten olikin aika paeta kotiin. Mieheni teki minulle herkullisen kakun. Mistä tuli mieleen, että mistähän se tulee, että kakkuun laitetaan viila? Onko joku joskus onnistunut siinä tempussa? No, meidän kakussamme oli pohjana vain taateleita ja mausteita.

sunnuntai 30. elokuuta 2015

Metsikössä frisbeegolffailemassa

Olin nyt ensimmäistä kertaa frisbeegolfaamassa. Olimme ystäväni kanssa aivan surkeita, mutta sillä ei ollut mitään väliä, sillä seuran lisäksi maisemat olivat upeita. Pelasimme nimittäin Meilahden frisbeegolfradalla ja se sijaitsee aivan metsässä.

Frisbeegolfnettisivuilla ohjeistetaan, että Meilahden radalle kannattaa mennä aiemmin paikalla pelannut ihminen mukanaan. Tämä on ihan validi neuvo, koska kaikki väylät ovat metsässä, joka on siis yllättäen täynnä puita, pensaita, kiviä ja kallioita, eikä aina ihan tiedä, että minne mennä tai heittää. Mutta kyllä noinkin pärjäsi. Toiselle väylälle tarvitsimme neuvoja ja kolmannella väylällä heittelimme jonkin aikaa väärään suuntaan ennen kuin tajusimme, ettei siellä kyllä ole yhtään koria, mutta sen jälkeen väylät oli yllättävän helppo löytää.

Kivempaa kenttää ei kyllä voi olla. Suomen vanhimmalla radalla on 16 väylää, joilla heitellä. Maisemat ovat ihanat. Pääasiassa kyseessä on rentouttava metsäretki, mutta välillä saa pelata myös merinäköalalla.

Osaavat pelaajat heittävät niin upeasti, että voisi luulla lentävän lautasen olevan asialla frisbeen sijaan. Meidän kohdalla oli vähän huvittavaa odotella, että edelliset olivat poistuneet väylältä, sillä täydellinen osaamisen puute aiheutti sen, että väylä suoritettiin noin miljoonalla ja vähän päälle heitolla ennen kuin maalin ketjut kolisivat. Olisi luultavasti ollut todennäköisempää kuolla puusta putoavaan käpyyn kuin vahingoittua minun heittämästäni frisbeestä. 



Sen sentään opin myöhemmin, että käyttämämme frisbeet oikeasti oli suunniteltu viettämään vasemmalle, joten se sentään ei ollut meidän syymme, että joka ikinen heitto päättyi vasemman suuntaan. Vähän se ihmetytti paikan päällä, kun luulin minä sentään osaavani ultimaten perusteella heittää edes toisinaan suoraan, vaikken hyvä ole siinäkään.

Hassua oli se, että olimme ainoat naiset koko metsässä. Vaikea uskoa, että se oli sattumaa. Mikähän lajissa on, että se vetoaa niin voimakkaasti vain toiseen sukupuoleen? Jos sinulla on jotain ideoita, niin pistä viestiä. Minusta se ainakin oli hauskaa ja voisin mielelläni mennä uudelleen ainakin Meilahteen. En tiedä jaksaisinko pelata radalla joka on ruohokentällä. Tuntuu jotenkin tylsältä vaihtoehdolta Meikun jälkeen.



Voisi luulla, että näin läheltä menisi koriin, mutta ei.



lauantai 15. elokuuta 2015

Kesäyön ajatuksia

Olen ollut jo viikon töissä. Edellinen luokkani lähti yläasteelle, joten keskiviikkona edessäni oli kaksikymmentä minulle uutta pientä ihmistä. Minulla on ikävä vanhaa luokkaani, mutta samalla olen kiitollinen kun saan tehdä tämän kaiken nyt alusta. Ensimmäisellä kierroksella kaikki oli niin vaikeaa. Mikään ei ollut automatisoitunut ja jokainen juttu piti oppia kantapään kautta. Joskus olin niin väsynyt, etten jaksanut tehdä mitään töiden jälkeen. Nukkua korkeintaan. Lisäksi olen hirveä suorittaja, joten pelkäsin ja surin aivan liikaa, etten tee kaikkea tarpeeksi hyvin. Vaikka ei sitä voi muuta tehdä kuin parastaan. Ja muutenkin... On niin itsekeskeistä olla niin keskittynyt itseensä koko ajan.

Vuosi toisensa jälkeen kaikki on kuitenkin helpottanut. Tietenkin osa jutuista on aina vaikeita. Ihmisten kanssa kun ollaan tekemisissä. Ehkä on hassua, mutta nyt minusta tuntuu, että se oli vain ihanaa aikaa. Kaipaan oppilaitani niin kovasti. Onneksi pari kävi jo tällä ensimmäisellä viikolla moikkaamassa. Ja onneksi vaikuttaa siltä, että uusi porukkani on aivan huippu myös. Pian tutustun heihinkin paremmin. Pääsen hetkeksi osalliseksi heidän ihmeelliseen maailmaansa.

Olen vain miettinyt... Me tulemme tänne maailmaan, eikä yksikään päivä toistu. Saamme elää niin paljon kokemuksia ja tavata niin paljon ihmisiä, jotka vaikuttavat meihin. Joskus minun on niin vaikea elää hetkessä. Pelkään, etten elä jokaista hetkeä täysillä, että jotenkin tuhlaan tämän elämäni. Siinäkin mielessä pidän työstäni. Tuntuu, että jos olen tehnyt työpäivän, niin olen tehnyt sinä päivänä jotain jolla oli merkitystä.

Ja nyt juuri tuntuu että tämä hetki on tässä ja nyt. Että olen onnellinen ja kiitollinen kaikesta.

Nyt käyn nukkumaan. Hyvää yötä!

Oslo, oi Oslo

Vigeland
Eroahdistus Bergenistä on vähän lievittänyt, kun sovimme mieheni kanssa, että menemme pikku päivävaellukselle Nuuksioon. Nyt olen valmis kirjoittamaan Oslosta. Bergenin matkakertomuksen voit lukea tästä.

Oslo on Norjan pääkaupunki ja siellä asuu noin 650 000 ihmistä. Eli vähän enemmän kuin Helsingissä, jossa asuu noin 620 000 ihmistä. Ei uskoisi. Vitsailimme äidin kanssa, että oslolaiset on kaapattu. Kaupungilla oli nimittäin koko oleskelumme aikana todella vähän ihmisiä ja autoja. Vaikka punaisia oli liikennevaloissa jostain ihmeen syystä jopa kaksi päällekkäin yhden vihreän yläpuolella, menetimme nopeasti mielenkiinnon niitä kohtaan, sillä autoja ei tullut juuri koskaan. Bergenissä sen sijaan jouduimme opettelemaan uudelleen näiden kahden värin eron, vaikka Bergenin pitäisi olla näistä kahdesta se vähemmän asuttu.

Oslon pääkatu, Karl Johans gate
Oopperatalo on vierailun arvoinen rakennus
lähinnä koska sen katolle voi kiivetä

Mikä on parasta Oslossa?

1. Museot

Oslo on museoiden kaupunki (ja patsaiden. Erityisesti sellaisten ihanien tavallisia ihmisiä esittävien patsaiden). Norja on itkun arvoisen kallis maa, mutta halvemmallakin voi päästä. Museoihin mielivän kannattaa ostaa Oslo pass, jonka saa esimerkiksi turisti-infosta. Passin avulla saa valitsemakseen ajaksi (24, 48 tai 72 tuntia) pääsyn lähes kaikkiin museoihin ja julkisiin kulkuneuvoihin sekä tarjouksia muutamiin ravintoloihin ja kahviloihin.

Entiset viikingit saavat selvästi kiksejä laivojen laittamisesta museoihin. Tukholmassa on Vaasa-laiva, mutta Oslossa löytyy jopa kolme laivallista museota ja jokainen niistä on todellakin käynnin arvoinen jokaiselle, joka vähänkin fanittaa historiassa vellomista. Ne kaikki sijaitsevat Bygdøy-saarella, joka on kyllä aika hulppea saari asustella ilman museoitakin. Ei niin, että muuallakaan olisi köyhää, mutta on se aikamoista kun kaikki kotitalot koko alueella ovat sellaisia valkoisia kartanomaisia rakennuksia isoine pihoineen.


Aivan uskomatonta, että viikinkilaiva on voinut säilyä
näin uskomattoman hyvin meidän päiväämme.

Viikinkimuseossa on kolme hautapaikkana käytettyä viikinkilaivaa, jotka aikoinaan lastattiin täyteen kaikkea mahdollista, mitä arvostettu henkilö saattaisi tarvita tuonpuoleisessa. Tämän jälkeen laivat ruumiineen ja aarteineen haudattiin ja otollinen maaperä säilöi kaiken ihmeellisen upeassa kunnossa meidän päiviimme asti. Arvokkaimmat asiat sieltä tosin ryövättiin jo melko pian hautaamisen jälkeen, mutta paljon myös jätettiin. 

Pienen kävelymatkan päässä on Kon-Tiki-museo, jossa säilytetään kahta legendaarista Thor Heyerdahlin laivaa Kon-Tikiä ja Ra II:sta. Kon-Tiki on näistä se kuuluisampi ja sen tarinaan uppoaminen vaikutti minuun pitkän aikaa. 


Kon-Tiki matkasi melkein 7000 kilometriä läpi Tyynen valtameren
Heyerdahl oli tutkija, joka sai päähänsä tutkimustensa perusteella, että polyneesialaiset tai jotkut ainakin olisivat voineet ehkä tulla alun perin Etelä-Amerikasta. Tämän todistaakseen hän rakensi lautan käyttäen vain niitä materiaaleja ja välineitä, joita esi-kolumbiaanisilla eteläamerikkalaisilla olisi ollut käytössä ja lähti hullulle lauttaretkelle läpi Tyynen valtameren mukanaan itsensä lisäksi vain viisi miestä ja papukaija. Vaikka kellään näistä seitsemästä ei ollut mitään päätä huimaavia merenkäyntitaitoja, itse asiassa vain yksi osasi navigoida ja Heyerdahl ei osannut edes uida, pääsivät he perille. 101 päivää lautalla ja siinä sivussa tuli todistettua, että menneiden aikojen ihmiselle meri ei ollutkaan se ylitsepääsemätön este, jollaiseksi sitä oltiin aiemmin kuviteltu.

Aivan Kon-Tikin vieressä on Fram-museo. Fram on maailman eteläisimmässä ja pohjoisimmassa käynyt puulaiva. Fram rakennettiin alunperin pohjoisnavan valloitusta varten. Siitä tehtiin niin vahva, että se kestäisi jäihin puristuksiin jäämisen ja sen kanssa voisi sitten merivirtojen mukana surffailla jäälautalla aina pohjoisnavalle asti. Virta vei kuitenkin Framin vähän huti navasta. Retkikunta yritti vielä saavuttaa päämäärää suksilla, mutta joutui luovuttamaan hurjien sääolosuhteiden vuoksi. Norjalaiset pääsivät 350 kilometrin päähän pohjoisnavasta ja navan valloitti loppujen lopuksi amerikkalainen Peary 14 vuotta myöhemmin vuonna 1909.

Minä ohjaamassa Framia kohti lämpimämpiä maita kuin Antarktis
Framin reissu etelänavalle oli sen sijaan voitokkaampi ja kilpalijoille traagisempi. Englantilaisen Scottin ja norjalaisen Admusenin retkikunnat ottivat pienen kilpajuoksun etelänavan valloitukseen. Fram kuljetti norjalaiset niin pitkälle kuin oli mahdollista, jonka jälkeen norjalaiset jatkoivat vetokoirien kera.

 Scottin yksi lukuisista kohtalokkaista virheistä oli hylätä vetokoirat ja käyttää sen sijaan hevosia, jotka eivät pärjänneet äärioloissa ollenkaan vaan palelivat ja kuolla kupsahtelivat ja lopulta kaikki tavarat oli pakko kantaa ihmisvoimin. Koirat sen sijaan etenivät voimalla ja vauhdilla ja vapauttivat ihmiset kokonaan kuorman kannosta. 

Muutenkaan brittien retki ei ollut ollenkaan hyvin suunniteltu ja vastoinkäymiset seurasivat heitä yksi toisensa perään. Kun he lopulta näännyksissään pääsivät perille navalle (ketkä edes pääsivät, sillä osa kuoli jo matkalla), saivat he kauhukseen huomata, että koko reissu oli ollut yhtä tyhjän kanssa: norjalaiset olivat jo käyneet navalla ja Admusen oli jättänyt heille teltan ja kirjeen, jossa hän toivotti herroille hyvää kotimatkaa. Tässä vaiheessa lähes kaikki tarvikkeet oli jo käytetty, eikä paluumatka päättynyt kotiin vaan kuolemaan kylmällä Antarktiksella myrskyssä teltassa vain alle 20 kilometrin päässä ruokavarastosta.

Fram-museossa sai testata miltä tuntuisi vetää perässä saman painoista kuormaa,
jollaista Admusenin koirat vetivät perässään. 
Ei ollut helppo homma. Jaksoin vetää vain 250 kg taakkaa ja olin ihan poikki hyvin pian.
Framissa vierailu oli tietyssä mielessä siisteintä laivoista, sillä paljon nähnyt laiva ei ole siellä vain silmien ilona. Framille pääsee niin kannelle kuin sisällekin kaikkiin kerroksiin.

Neljäs Bygdøyn käymisen arvoisista museoista on Norsk Folkemuseum. Siellä ei enää näe laivoja, vaikka kuinka tekisi mieli vielä yhtä. Tai no merellä näkee sellaisia käytössä olevia.

 Folkemuseum on kuin Seurasaari. Sinne on tuotu vanhoja rakennuksia ympäri Norjan ja sitten istutettu sinne kuin ne olisivat siellä aina olleet. Minusta on jotenkin aivan käsittämätöntä, että talo siirretään. Tosin on sekin aika uskomatonta, että laitetaan iso meriä kulkenut laiva museoon.

Näkymiä Folkemuseumissa


Parasta Folkemuseumissa ovat 1200-luvulla rakennettu tervantuoksuinen kirkko ja vanhakaupunki 1900-luvun alun kauppoineen, pankkeineen ja huoltoasemineen.

Ihana tuoksuisa kirkko

Vanhakaupunki

2. Saaristo


Olen kuullut että Oslon ulkopuolella on iso luontoalue, jonne oslolaiset lähtevät viettämään aikaa heti kun pystyvät. Ehkä siksi heitä oli nytkin niin vähän missään.

Joka tapauksessa luontoa löytyy helposti Oslossa hengailevalle. Oslo pass kattaa myös lauttaliikenteen ja vuonoa pitkin on ihana seilata muillekin saarille kuin Bygdøyhin.

Me kävimme Hovedøyn saarella, joka on vain muutaman minuutin lauttamatkan päässä ja tarjoaa luontoa, lampaita, hiekkarannan sekä luostarin rauniot. Niin ja tietenkin näkymän kauniista Oslosta mereltä käsin.

Raunioita

Lisää raunioita

3. Puistot

Erikoisin puisto ja tunnetuimpia Oslon nähtävyyksistä on Vigelandin patsaspuisto. En ole ennen ollut niin kiinnostunut patsaista, mutta ymmärsin siellä sen johtuvan vain siitä että patsaat ovat yleensä pönöttäviä suurmiehiä, joskus -naisia, ja niiden tehtävänä on olla kunniakas muotokuva.

Gustav Vigelandin patsaat ovat sen sijaan ihmiselämän kirjoa. On uskomatonta miten eläväksi hän tekee elottoman materiaalinsa ilmentämään tunteita ja perhesuhteita.



Luin myöhemmin että Vigeland ihaili natseja. Myös Hesarissa on viime päivinä ollut juttuja Suomen taiteilijoiden natsikytköksistä. On aina masentavaa kun joku luo jotain kaunista, hienoa tai ihmeellistä ja sitten saa tietää, että hän on ollut elämänsä muilla osa-alueilla jotenkin pahasti virheellinen. Huomasin itsekin, että aloin heti etsimään puolustuksia Vigelandille. Että eihän hän varmaan tiennyt täysin, ihaili vain järjestystä yms. Koska hänen veistämiensä ja valamiensa teosten loisto himmeni vähän silmissäni, kun en kestänyt pettymystä hänen taustoistaan.

Kuninkaan linnan viereinen puisto oli myös nätti ja linna ihan komia.
Kävimme myös kasvitieteellisessä puutarhassa, joka oli kaunis kuten ne aina ovat. Yhdessä rakennuksessa oli perhosia ja lihansyöjäkasveja. Niistä tykkäsin erityisesti.

 Ostin kerran lihansyöjäkasvin luokkaan kun oppilaat sitä toivoivat. He nimesivät sen Pasiksi, mutta kaikesta rakkaudesta huolimatta meistä ei ollut sen hoitajiksi ja Pasi kuoli.

Pasin sukulaisia

4. Juna-asema

Oslo oli hieno ja kiinnostava, mutta parasta oli kuitenkin Bergen eli jos menet Osloon niin ota muutaman päivän päästä juna, jonka reitti kulkee läpi vuodenaikojen, vesien ja vuorien kohti ihanaa Bergeniä. Netistä liput ovat halvempia kuin asemalta.

Tänne!

perjantai 7. elokuuta 2015

Bergen, Norja

Normaalisti, kun kirjoittelen näitä matkakertomuksia, niin aina aloitan siitä paikasta, josta reissukin alkoi. Tässä tapauksessa Norjan matkallamme se olisi Oslo. Mutta nyt en pysty. En vain pysty. Bergen vei sydämeni ja sieluni, eikä sisuksissani vain ole sijaa toisille kaupungeille.

Aloitan siis Bergenistä, josta juuri vastentahtoisesti palasin kotiin. En halua tehdä vääryyttä Oslolle. Se on mainio kaupunki täynnä monipuolista tekemistä. Kun minulla on enemmän voimia olla uskoton Bergenille kirjoitan siitäkin ja voit lukea siitä tästä linkistä.

Saavuimme Bergeniin junalla Oslosta. Reittiä pidetään yhtenä maailman kauneimmista, eikä se ole liioittelua. Vuoria, järviä, jokia, vihreyttä ja jäätiköitä. Olin varannut seitsemän tunnin pituiselle matkalle kirjan luettavaksi, mutten oikeastaan lukenut sitä kuin tunneleissa ja asemilla, vaikka se oli oikeasti hyvä kirja.

Norjalaisilla on kesämökkiä vastaava juttu eli hytte vuoristossa.
Maisemat kävivät junasta käsin lumisemmiksi...

ja lumisemmiksi...

ja lumisemmiksi.

Tämä joki vieraili vierellämme kauan
ihmeellisen turkoosina.

Käytännössä tunnit menivät siinä, että vain tuijotin ikkunasta ulos ja hoin matkaseuralleni eli äidilleni: "Kato nyt! Kato nyt totakin!" Vaikka hän siis katsoi jo. Samalla supisin päässäni hiljaisia kiitosrukouksia konduktöörillemme, joka oli antanut meidän jäädä kyseiseen junaan. Nimittäin olin hienosti ostanut liput juuri siihen junaan siihen kellonaikaan, mutta 10. elokuuta, kun meidän piti matkustaa 1. päivä.

En käsitä mitä kävi, koska varmistin päivämäärän ja kaikki muutkin kohdat tilatessa, mutta niin siinä lopullisessa lipussa silti luki. Kyseessä oli vielä sellaiset kivat halvemmat netistä ostetut liput, jotka olivat halvemmat juuri siksi, että aikaa ei voinut muuttaa jälkikäteen. Tämä tuli ilmi alle kymmenen minuuttia ennen junan lähtöä, kun eräs perhe olisi halunnut tulla istumaan meidän paikoillemme ja ensin ihmeissämme esittelimme toisillemme lippujamme, että kyllä kaikilla on samat vaunut ja paikat ja miten tämä nyt on mahdollista, kunnes tajusin katsoa päivämäärää. Ei kun sitten juoksemaan kiltin konnarin luo, joka totesi, että äh, menkää nyt sitten sinne nelosvaunuun.

Bergen on kaupunki, jossa sataa noin kaksi kolmasosaa vuoden päivistä. Joinakin vuosina vielä enemmän. Mahtava bisnes sadevaatekauppiaille. Minullakin on nyt upouudet sadetakki ja -housut. Mutta kun herkkä ranka oli vaatetettu asiaan kuuluvin varustein, ei sade oikeasti haitannut yhtään.

Sitä paitsi Bergen on enemmän kuin vain sadepisaroita. Se on Norjan toisiksi suurin kaupunki, joten tekemistä riittää urbaanista elämästä nautintonsa saavalle. Se on keskiaikainen ja hansakaupunki historiafriikkien iloksi ja sijaitsee seitsemän vuoren ja seitsemän vuonon keskellä luontoihmisten mielihyväksi. Koska satun olemaan noita kaikkia kolmea, voit kuvitella, että olin onnesta ymmyrkäisenä.



Ensimmäinen ilta meni keskustan kauniita taloja ihastellessa. Koko ensimmäisen täyden päivän vietimmekin sitten vaeltaen mt. Fløyenilla, jonne pääsee kävellen tai vaierijunalla keskustasta. Valitsimme keski-/haastavan tason retkeilijän reitin, joka oli noin kymmenen kilometrin pituinen ja pakahduttavan kaunis. Lisää reiteistä tästä linkistä.









Jossaki vaiheessa joka tapauksessa vähän eksyimme ja päädyimme kipuamaan aika vaikeakulkuista ja jyrkkää polkua yhdelle Fløyenin huipuista. Vettä satoi ja olimme aivan sumun saartamina. Jotenkin se pilven keskellä oleminen oli pelottavampaa kuin kirkkaassa näkyvyydessä ja aloin miettiä, ettei kukaan itse asiassa tiedä meidän olevan täällä jos tulee maavyöry tai muuten vain putoamme, niin kestää kauan ennen kuin kukaan edes tajuaa, että meille on käynyt jotain. Pitäisi aina kertoa jollekin. En selvästi ollut oppinut mitään 127 tunnista. No, nyt opin ihan omista kokemuksista.

Saavutimme huipun, jossa näkyvyys oli edelleen noin nolla, kun yhtäkkiä pilviverho alkoi rakoilemaan. Sen takaa nousi majesteetillisesti näkyviin toinen vuoren huippu. Näky oli niin kaunis, ettei sen melkein uskonut tapahtuvan oikeasti.


Saavuimme illalla takaisin keskustaan. Molemmilla oli kengät aivan läpimärkänä ja koska hotellilla oli odottamassa vain yhdet kuivat kengät, eikä niiden jakaminen neljän jalan kesken tullut oikein kysymykseen, sain ihanan tekosyyn hankkia uudet nätit Adidaksen lenkkarit. Kenkäostosten jälkeen olimme niin väsyneitä, että palasimme hotellille, emmekä enää lähteneet mihinkään. Söimmekin hotellin ravintolassa.

Seuraavan päivän ohjelmaan kuului kaupungilla käyskentelyn lisäksi Edvard Griegiin tutustuminen.
Sen lisäksi, että Grieg oli säveltäjä, hän näytti Albert Einsteiniltä ja oli vain 152 senttimetriä pitkä. Hänen vaimonsa Nina Grieg oli häntäkin lyhyempi. E. Grieg sairasti 16-vuotiaana tuberkuloosiin, jonka johdosta toinen hänen keuhkoistaan tuhoutui. Hän oli muutenkin sairaalloinen koko elämänsä, mutta ehti luoda eläessään paljon ikimuistoista musiikkia.

Grieg oli bergeniläinen ja hänen monivuotinen kesäkotinsa on museoitu. Museolle pääsee julkisilla, mutta suosittelen museon järjestämään kokonaisuuteen osallistumista. Keskustasta kalatorin vierestä lähteeklo 11.00 museon bussi, joka vie Griegin kodille. Opas kertoo bussissa Griegin elämästä ja määränpäässä hän pitää opastetun kierroksen. Tämän jälkeen on noin tunti omaa aikaa ihailla kaunista aluetta ja käydä esimerkiksi Griegin ja hänen vaimonsa haudalla ja koko juttu huipentuu puolen tunnin Griegin musiikin pianokonserttiin. Pianonsoittaja soitti niin antaumuksella kappaleet, että viimeisen kohdalla hänen hikeään lensi tipoittain pitkin flyygeliä.

Konsettisali

Opas on suorastaan pakollinen, sillä Griegin vaimo Nina Grieg suostui koko museojuttuun sillä ehdolla, ettei missään ole mitään tekstejä, vaan kaiken tulee olla mahdollisimman samoin kuin heidän siellä eläessään, jolloin museovieraat ovat itse asiassa heidän vierainaan. Tämä on ihana ajatus ja toimii loistavasti oppaan kanssa, mutta ilman opasta talo on vain kaunis talo kauniilla tavaroilla ilman kontekstia. Minun tekisi mieli tässä hirveästi kertoa lisää juttuja, jotka opin Griegistä, koska hän oli yllättävän mielenkiintoinen mies, mutta siinä menisi ehkä vähän matkakertomuksen pointti. 

Griegien kesäkoti
Sen kerron vielä, että ennen Peer Gyntiä, Griegin kuuluisinta teosta, toinen kirjailija oli ottanut Griegiin yhteyttä, että he voisivat yhdessä tehdä ensimmäisen norjalaisen oopperan viikingeistä. Grieg suostui, mutta kirjailija oli liian laiska tuottamaan materiaalia heidän yhteiseen projektiinsa, joten koko homma kuivui kokoon. Kun Ibsenin ja Griegin Peer Gynt sitten valmistui ja sai suuren suosion kyseinen kirjailija loukkaantui niin paljon, ettei puhunut Griegille kuuteentoista vuoteen. Kunnes lopulta Grieg täytti pyöreitä vuosia ja piti isot juhlat, jolloin kirjailija päätti antaa hänelle lopultakin anteeksi ja antoi hänelle lahjankin: erittäin ison patsaan kirjailijasta itsestään rinnasta ylöspäin. Grieg antoi lahjalle sen ansaitseman arvon säilyttämällä usein takkejaan sen päällä.

Griegeilyn jälkeen täydensimme mahavarastomme Bergenin kuuluisalla kalatorilla. Merenantimet vatsassa lähdimme tavoittelemaan jälleen taivaita ja otimme bussin ja vaijerihissin Bergenin korkeimman vuoren mt. Ulriken päälle. 


Kalatorin antimia

Itse pysyin äyriäislinjalla
Ulrike oli taas parasta siihen mennessä. Toivoisin, että olisimme olleet Bergenissä pidempään. Olisin halunnut vaeltaa enemmän ja pidemmin. Nyt vain teimme pienen kävelyretkeen Ulriken jylhissä maisemissa söpöjä lampaita ihastellen.
Hissillä ylös







Illalla menimme vielä hieman ekstemporee tuomiokirkkon konserttiin kuuntelemaan Griegin aikalaisia Beethovenia, Brahmsia, Tsaokovskia ja hieman häntä itseäänkin. Olen normisti melko pihalla suurimmasta osasta klassista musiikkia, mutta oli mukavaa istua kirkon epämukavilla penkeillä ja muistella kaikkea kivaa mitä oli tehnyt ja suunnitella sitä tulevaa isompaa vaellusreittiä. Lentokoneessa paluumatkalla sain sopivasti luettua loppuun Cheryl Strayedin Villi vaellus -kirjan, joka kertoo hänen pikku reissustaan kolmen Amerikan osavaltion läpi menevällä n. 1700 kilometriä pitkällä reitillä. Olen jotenkin tullut niin hulluksi, että haaveilen siitäkin nyt ihan koko ajan. Todennäköisesti vain kuolisin matkalla.

Mutta Bergenissä en kuollut. Sinne voisin vaikka muuttaa.