sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Zombit tulevat! Juokse henkesi edestä!

En pystynyt itse ottamaan kuvia, kun juoksin, joten olen taas lainakuvilla liikkeillä, joissa minua ei näy.
Tästä saa kuitenkin aika hyvin käsityksen tapahtumasta :). Kuva: Martin Tykal
Öörrrrgggggggg

Eilisen päivän teemasana. En arvannut, että kun noin vuosi sitten yritin saada itseäni epätoivoisesti lenkille zombitakaa-ajoappin voimalla, että joku päivä väistelisin ihan fyysisiä zombeja keskustan baanalla.

Kyseessä oli siis Inside jobin järjestämä Zero hour, joka on nyt minun sydämessäni voittanut kisan vuoden hauskimmista ja nerokkaimmasta juoksutapahtumasta. Tapahtuman tarkoituksena oli kaiken ilon pitämisen lisäksi myös juhlistaa Walking deadin kuudennen tuotankokauden alkamista Fox-kanavalla 12.10.

Kuvittele aika, jona sivilisaatio sellaisena kuin sen tunnet, on tuhoutunut. Ei helppoa ruokaa, vettä tai suojaa, saati sähköä, kännyköitä tai mitään modernin elämän mukavuuksia. Ja missään, MIS-SÄÄN, ei ole turvallista. Kadut ovat zombien valtaamat. Minä hetkenä hyvänsä sinua voidaan purra ja sitten se on ohi: sinusta tulee örisevä, aivoton kannibaalikone, joka ei tunne enää mitään, ei rakkautta, vihaa, iloa, eikä muuten tarvitsekaan mitään, paitsi verta, lihaa ja aivoja seuraavalta uhrilta.

Zero hourin pelaajat saivat itse päättää kummalla puolella ovat. Zombit saivat halutessaan paikan päältä ilmaisen perusmeikin ja sitten heidät ohjattiin eri kohdille baanaa örisemään. Minä ja juoksutoverini kuuluimme selviytyjiin. Selviytyjät saivat vyön, jossa oli kiinnitettynä kolme punaista elämännauhaa. Idea oli simppeli ja tuttu ala-asteen hännänryöstöstä: selviä baanasta ilman, että zombit vievät kaikki elämäsi.

Taustalla näkyvät mieheni ja kaverini. Minä taidan olla zombin takana piilossa. Kuva: Martin Tykal
Alussa odottaessamme lähtölupaa tunsin oloni vähän urpoksi. Vaikea selittää, mutta tiedäthän tunteen, kun huomaat olevasi pikkaisen erilainen kuin muut. Kaikki olivat sillä hyvällä tavalla erikoisia ja minä olen jotenkin hirveän tavallinen, mikä siellä oli vähän erikoista. Mutta pidin mielessäni Zero hourin sivuilla olleista säännöistä kuudennen eli

Zombies are inclusive! They like everyone just the same, independent of Gender, Sexual Orientation, Age, Skin Colour, Religion, Cultural or Economical background.

Ja hyvin nopeasti se outo olo karisi pois. Käytännössä sillä sekunnilla kun leikki todella alkoi. Juoksu oli mahtavaa, sillä zombit olivat aivan huippuja. He näyttivät hyvältä ja omistautuivat rooliinsa ihailtavalla ammattitaidolla. Osa oli täysin näkyvillä ja osa taas piiloutunut matkan varrelle erilaisten juttujen taakse, jolloin heitä ei heti huomannut ja zombisarjoista ja -elokuvista tuttu zombiteleporttaus onnistui näin useamman kerran. Zombiteleporttaus tarkoittaa siis tilannetta, jossa näyttää siltä, ettei mailla halmeilla ole vaaraa, kun sitten yhtäkkiä sellainen on kiinni kaulassasi.

Menetin kaksi elämistäni jo ensimmäisessä zombiaallossa. Juokseminen itsessään oli kuin HIIT-treeniä, sillä silloin kun zombit hyökkäsivät, täytyi heitä väistellä aivan täysiä, ettei olisi kuollut. Viimeistä elämääni varjelin kuin no, henkeäni, silti typerän onnellinen virne naamallani. Loppuun selvisin hengissä.

Ainoa, mikä oli harmi koko juoksussa, oli se, että se oli kovin lyhyt. Lenkin tosin sai mennä juoksemaan uudestaankin jos halusi. Kyseessä oli ilmainen pieni tapahtuma vain muutamalla sadalla osallistujalla. Mainontaan ei varmasti ole ollut varaa, joten monet eivät olleet kuulleet siitä. Itsekin huomasin sen aivan vahingossa, kun Tough Vikingin jälkeen selailin My next runin sivuja kaipaillessani jotain uutta hauskaa tapahtumaa, johon osallistua. Ensi vuonna siis kaikki mukaan, niin tästä mahtavasta tapahtumastakin tulee isompi.

Selvisin hengissä, mutta minusta tuntuu, että taisin saada silti zombista, joka oli piiloutunut kylmyydeksi, sillä jäimme vielä pyörimään Kampin edessä järjestetyille Treenipäiville. Minulla oli yläosana vain toppi ja hien kuivuttua oli aika kylmä. Yöllä alkoi sattumaan kurkkuun hirveästi ja nukuin huonosti. Ja kaikkihan me tiedämme elokuvien perusteella, että jos joku yskii, niin se on menoa se. Remember me as I was, not what I've become!

Lisää hienoja kuvia tapahtumasta kiinnostuneille esimerkiksi täällä: http://lauantaikamerat.galleria.fi/kuvat/Zombie+Run+12.9.2015/

tiistai 8. syyskuuta 2015

Tough viking 2015

Voitto! Kuva: Jouni Ranta
En ole niin hurja viikinki, sillä minua jännitti aika paljon Tough Vikingiin osallistuminen. Jännitys kasvoi sydäntutinaksi, kun näimme miten ensimmäisessä lähdössä yksi juoksijanainen lensi pää edellä metalliaitaan. Kyseessä oli kisan aloittava Pain-este, jossa amerikkalaiset jalkapalloilijat törmäävät tahallaan juoksijoihin. Nainen onneksi tokeni ja jatkoi matkaansa toivon mukaan hyvävointisena, mutta minä olin ihan paniikissa, että kun törmään ihmisiin silloinkin kun he eivät todellakaan yritä törmätä minuun, niin todennäköisesti lennän kuin hävittäjäkone. Siinä se sitten on koko reissu ohi minun osaltani jo ennen kuin alkoikaan.

Sitten olikin jo meidän lähdön aika, ou shit, ou shit, ou shit. Futarit tulivat lähtöviivalle mulkoilemaan kuin  maorit ja peruuttivat sen jälkeen asemiin. Ja sitten pitikin juosta. Minun onnekseni edessäni olevat ottivat iskun vastaan ja minä puikkelehdin heinäpaalien yli hyppien turvaan. Ensimmäinen este selvitetty!

Seuraavaksi edessä olikin pelkkiä mukavia esteitä. Oli rengashyppelyä, uimista ja sukeltamista pariin otteeseen haisevassa, mutta virvoittavassa Eläintarhanlahdessa, erilaisten juttujen kuten aitojen ja telineiden ylitystä ja alitusta. Hauskimmillaan tällainen alitus/ylityseste koostui miehistönkuljetuspanssariajoneuvoista ja jänskimmillään piti hyppiä tuliesteiden yli. Sitten oli ryömimistä mudassa tai vedessä piikkilankojen ja verkkojen ali, monkey barsit, isojen autonrenkaiden nostoa. Kaikkea sellaista hauskaa. Alle kilometrin välein tuli aina uusi este yhteensä 12 kilometrin juoksun aikana. Melkein koko ajan satoi kaatamalla vettä, mikä ei ollenkaan haitannut, vaan jotenkin teki juoksusta eeppisempää.

Tässä reitti kokonaisuudessaan. Kuva www.toughviking.fi
Juoksun vaikein este oli Budweiser rampage eli sellainen ihan hullun korkea ramppi, jonka päälle piti muka päästä. Katselin jo viime vuoden kuvista, että silloinen Rexona rampage olisi aivan mahdoton ylitettävä ja tänä vuonna se oli kuulemma pahempi. Kävin minä silti kerran kokeilemassa ja siitä oli ihan hauskaa laskea mäkeä, kun en päässyt ylös. Sitten vain sanktiota eli kolmeakymmentä burpeehyppyä tekemään. Aika harva siitä rampista selvisi. Meitä oli iso lössi sanktioilemassa. Mieheni tosin juoksi ylös ihan kepoisasti, mutta hän onkin aikamoisessa kunnossa. Minä vain ihailin alhaalta burpeehyppyjen välistä.

Toisiksi vaikeammaksi esteeksi kehkeytyi köyden kiipeäminen, sillä jatkuva vesisade aiheutti sen, että ystävämme kitka oli hylännyt meidät ja jättänyt jälkeensä köydet, joista oli melko mahdotonta ja suorastaan hiukan vaarallista pitää kiinni. Olisi ehkä auttanut, jos olisin muistanut miten köyttä kiivetään, mutta en millään saanut päähäni, miten jalat pitäisi laittaa, joten kiipesin pääasiassa käsivoimilla. Olin jo niin lähellä yläilmojen soitettavaksi tarkoitettua kelloa, että maistoin voitonriemun kielelläni. Vielä yksi veto ja se olisi siinä. Paitsi että yhtäkkiä viimeinenkin pito katosi ja liu'uin koko matkan alhaalla olevaan solmuun asti. Yritin vielä pari kertaa, mutta olisin samantein voinut yrittää lentää, yhtä hienosti pääsin ylöspäin. Joten ei kun taas burpeita tekemään. Snif. Se harmitti vielä pitkään. Olin niin lähellä.

Kiipeän tuossa punaiset kengänpohjat vilkkuen. Pääsin about tuolle korkeudelle, jolla vasemmalla oleva mieheni kiipeää kuvassa. Siitä putosin liukumalla alas tuohon solmuun asti. Hän pääsi perille. Kuva: Matias Aalto-Setälä

Kuva: Matias Aalto-Setälä
Toinen este, jota olin jännittänyt paljon, oli kisan päättävä sähköeste. 10 000 voltin säkärit. Kielletty raskaana olevilta ja sydänvikaisilta. Kuulostaa tosi kivalta. Kuuluin kuitenkin niihin onnellisiin, jotka eivät saaneet sähköiskua ollenkaan, joten ihan turhaan jännäsin. Näin kyllä että edessä olevista pari kaatui maahan sähkön voimasta, mutta hekin selvisivät hengissä pois. Myöhemmin tosin luin Hesarista, että koko laite oli kytketty loppujen lopuksi pois päältä, koska kaksi miestä oli joutunut sen vuoksi sairaalaan.

Sitten olimmekin maalissa. Saimme ihan hitsin hienot mitalit kaulaan, neljä dödöä ja beef jerkyä. Vaihdoin kuivat vaatteet "pukuhuoneessa", joka oli sellainen teltta, josta todellakin olisi nähnyt loistavasti muun muassa tämän paljaan viikinkipepun, jos joku olisi sattunut kävelemään ohi. Ei sattunut. Onnelliset viikingit lähtivät pienine ruhjeineen ja mustelmineen kotiin muistelemaan urotöitään.